Syksyn lohduttomuus ja raakuus lohduttaa mua. Se repii kaiken alas, lehdet puista, kukat, niityt, .. Se täyttää paikat vedellä ja usvalla. Sen sade lohduttaa mua kaikista eniten. Ja pimeys. Koska se on inhottavan turvallisen kuuloinen ja tuntuinen. Ja se ropisee mukavasti sateenvarjoon. Pimeällä voin kokea olevani myös turvassa, hmm, pelokkaasti turvassa. Kuin pimeys asuu minussa, pääsen fyysisesti siihen kosketuksiin. Syksy herättää myös koti-ikävää ja haikeutta. Sitä tunnetta mä vihaan kaikista eniten heti häpeän ja syyllisyyden jälkeen. Mutta ne on minussa enkä saa niitä pois, joten koitan jatkaa niistä huolimatta.
