Luulin selvinneeni, mutta se tuli takaisin, kuin olisin vain sulkenut silmäni hetkeksi

Hetkittäisiä hyvän olon tuntemuksia, kausittaisia jaksoja. On helppoa katsoa peiliin ja hymyilyttää, kaikki sujuu, ahdistaa vain vähän. Syön terveellisesti ja urheilen. Tunnen itseni sopusuhtaiseksi. Käyn koulussa ja tapaan kavereita. Sitten herään. Tunnen tyhjyyttä, en jaksa tiskata. Taas pitäisi imuroida. Pitää lähteä lenkille, oon lihonu. ’’Mä oon just hyvä’’, mut tunne sanoo muuta. Istun sohvalle ja olo on inhottava. Joku koskee mua, muttei fyysisesti. Rauhoittelen itseäni. Itken puhelimeen. Mun pitäis huomenna tavata jälkihuollon työntekijöitä, miten mä jaksan? Mä en jaksa ees siivota, en jaksa mennä suihkuun enkä jaksa pestä meikkejä. Mä en jaksa ja mua itkettää, mutta kyllä mä pärjään. Älä soita kellekkään äläkä laita mua osastolle. Ethän? Älä ikinä laita mua laitokseen. En ikinä oo niin väsynyt etten selviäis. Mä meen tiskaamaan nyt. – Mutta en tiskaa.

Vastaa