Mä olen syntynyt toimintahäiriöiseen perheeseen

Mä olen syntynyt toimintahäiriöiseen perheeseen. Meillä ei ole ollut normaalia arkea, tai normaalia päivää. Meidän perheessä ei normaalia tunneta.

lV0RVHsYxa

Meidän perheessä piti miettiä, mitä voi sanoa. Meidän perheessä oli ja ei ollut rakkautta. Oli sellaista rakkautta, että sai harrastaa, mutta ei sellaista rakkautta, ettei olisi tarvinnut kuulla miten kallis se harrastus on ja miten sen takia ei voida ostaa uusia leluja tms. Meidän perheessä vanhemmat joi. Meidän perheessä lapset sai katsoa kun vanhemmat joi. Meidän perheessä piti saada hyvä todistus. Piti saada hyvä numero kokeista. Hyvä ei riittänyt, vaan ”ensikerralla parempi”. Meidän perheessä sai kuulla kun teki väärin. Onko väärin, jos lapsella on hätä? Mun hätääni ei kukaan ymmärtänyt. Eikä pieni lapsi voi ymmärtää sellaista hätää, kuin mulla oli. Mä sain kuulla, huudon saattelemalla, että teen väärin kun käyn monta kertaa vessassa illalla. Sain huudot, kun pyysin laittamaan telkkaria pienemmälle. Sain huudot kun menin syömään jugurttia nukkumaan meno ajan jälkeen. Sain huudot, kun itkin, enkä nukkunut. Syöminen, vessassa ravaaminen, itkeminen, kommunikointi. Ne olivat osa keinoista välttää hätää. Mutta hätä olikin oireilua. Kuinka sitä kukaan silloin olisi ymmärtänyt? Silloin kun kaikki oli vinksin vonksin ja sekaisin, rahatilanne tiukka, parisuhde heikoilla ja yks saatanan penikka vailla huomiota, ruokaa tai itkemässä. Ei pieni lapsi pärjää yksin sellaisen oireilun kanssa. Pieni lapsi kehitti keinoja välttää hätää eli oireilua. Pieni lapsi luki paksuja kirjoja, askarteli, vei pikkusiskoja leikkikentälle, piirsi, kirjoitti tarinoita, leikki mielikuvitusleikkejä, siivosi, katsoi ohjelmia, kiusasi toisia. Ja paljon muuta. Pieni lapsi kasvoi vastuuseen. Vastuuta oli mennä pikkusiskon kanssa yhtä matkaa kouluun. Vastuuta oli viedä toista pikkusiskoa leikkikentälle. Vastuuta oli kertoa toisille lapsille mitä tarkoittaa kehitysvammainen ja miksi mun sisko on kehitysvammainen. Vastuuta oli tehdä kotitöitä. Tein paljon, ettei äiti stressaisi. Tein paljon, koska halusin olla riittävä ja hyvä. Häpesin itseäni. Kerran sanoin äidille, että anteeksi kun olen näin ruma.

Myöhemmin sain niskoilleni haukut äidistä, tädistä ja itsestäni. Mun olisi pitänyt olla kuten isä oli nuorena. Tehdä töitä ja olla kunnolla. Mä sain myös vastuulleni äidin alkoholiongelman. Isä lähti talliin ja äiti sammui keittiön pöytään. Siskot heräs. Aamulla anottiin anteeksipyyntöä ja vannotettiin ettei kenellekkään saa kertoa. Pakenin tätini luo. Se poltti savuja enoni kanssa. Opin ne kuviot nuorena. Palvelin, miellytin ja ylisuoritin. Sitten kaikki loppui kuin seinään ja ryyppäsin, poltin ja polttelin. Ryyppäsin ryyppäsin ja lintsasin koulusta. Ryyppäsin kunnes kokeilin muutakin. Muutin omilleni. Menetin luottamuksen. Menin suljetulle. Jouduin laitokseen. Sain jälkihuollon. Muutin uudestaan omilleni. Kirjoitan tätä. Nyt selvittelen terapiassa sitä sotkua, mitä mun elämä oli. Selvittelen sitä, kuka mä olen. Selvittelen sitä, mitä elämä on. Enempää en pysty kirjoittamaan nyt, kiitos anteeks näkemiin

kPDf3fZBVo

 

Vastaa