Joku aika sitten kirjoitin tällaisen.
Vain taivas on rajana, katto pään päällä. Mä mietin sua täällä ja en tiedä, kuinka syvälle oon valmis sukeltamaan. Sun elämä on sekavuudests sekavuuteen, ajattomasta avaruuteen, rajattomasti. Mulla on koti missä haluan olla ja aina en. Mä toivisin että koirani kiertäis sut kaukaa ja kusis sun päälle. Mä tarvisin uuden tuulen, oon liian koukussa tähän. Mä toivoisin että sä löisit mua ja katkaisisit tän ajattomuuden. Mä en tiedä pitäisikö mun mennä suihkuun, miten pääsisin uneen. Käynkö nussimas jotain toista, haluun paistaa tän voissa ja juosta aamun avaruuteen. Tämä hetki on lempeä mutta kylmä ja se syö mua. En tiedä onko mulla rauha vai onko kadottamas suunnan. Haluan vain ylöspäin. Haluan korkealle vaikka ylhäällä huimaa ja mua pelottaa. Alas on liian pitkä matka. Suo on liian syvä. Mulla on liian kylmä. Mä en osaa hengittää vapaasti. En osaa rakastaa varovasti. En pysty katsomaan läheltä kauas tai kaukaa lähelle. Näen vain tämän tunteen ja joskus kadotan itseni. Haluan nuolla rippeesi.