Mä haluan kirjoittaa mun hiljaisesta seuralaisesta. Mä haluan kertoa sen, kuinka se on paisunut suureksi möykyksi. Möröksi. Sen kuinka sanat jää sanomatta, ahdistus jää purkamatta. Kuinka se kerääntyy salakavalasti. Painolasti kasvaa huomaamatta. Huomattavasti. Kuinka tuntuu sen huomatessaan, että jää aivan kaiken alle. Hukkuu siihen, ei oikein enään tiedä missä mennään. Kuinka se ahdistus esiintyy eri kehonosissa. Kuinka pahan olon se voikaan aiheuttaa. Surkean olon ja se kääntää ajatukset itseäni vastaan. Kääntää minut koko maailmaa vastaan. En tiedä mikä auttaisi. Koittaa purkaa sitä pala kerrallaan, elää hetki kerrallaan. Sortuu huonoihin valintoihin matkalla parempaan ja löytääkin itsensä vielä syvemmältä. En enään tiedä mitkä sanat auttaisi. En oikein tiedä mitä tekisin. Tältä se välillä tuntuu.