”Jos sinulla on vaikeaa, lakkaan kuuntelemasta omia sanojani ja kuuntelen vain sinun sanojasi”
Oma pää on täynnä valmiita lauseita ja sanoja. Itsellä on ehkä kokemusta siitä, tai ehkä vain tietää aiheesta paljon. Ehkäpä haluais vaan että toinen lopettaa sen. Mitä ikinä sanookaan, tekeekään. Tunteekaan.?
Entä jos oiskin hiljaa. Entä jos ottais kädestä kiinni. Tai katsois silmiin. Tai kysyis kysymyksen. Entä jos ei hallitsisikaan itse sitä tilannetta. Entä jos vain kuuntelisi?
Miten uskaltais heittää ohjat käsistä, kun jo suoraan oppikirjasta ois tulossa sanat pihalle. Neuvot, kehut, kannustukset, .. En tiedä.
Miten uskaltaisi vaan antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa? Miten uskaltaisi antaa omien tunteiden tulla samalla? Miksei voisi yhdessä olla hiljaa ja kuunnella, itkeä, tai rauhoittua?
Miksi on niin helvetin vaikeaa päästä irti sekunniksi. Miksi pitää alitajuisesti tavoitella jotain sankari auttaja hyvä ihminen muottia? Miksei voi olla vaan niinku on? Miksei voi päästää irti hetkeksi? Miksi pitää joka helvetin tilanteessa tietää seuraavat sanat ja seuraava käänne, miksi pitää koittaa lukea ihmistä ku jotaki saatanan latinan kielistä sanakirjaa? Miksei voi antaa ihmiselle tilaa kertoa itse? Miksei voi antaa kertoa ja kuunnella, miksi pitää hoitaa tilanne mahdollisimman nopeasti pois? Mitä vituua
Mitä mä nyt oikein kirjotan taas.. Mua pelottaa ihan hulluna. Mua itkettää ihan hulluna. Ei musta oikeesti tunnu paljon miltään. Päätä särkee. Taas on se tunne ettei pysty hengittää. Se johtuu varmaan vaan siitä etten saanu ilta rillua. Tai sain mutta en ottanu sitä. Otin ketipinorin. Haen kyl toisenki. Tai kolme. Ihan sama ei mikään kuitenkaan vastaa sitä mitä mä haluaisin. Ei mikään kuitenkaan riitä. En mä tarvis mitään. Mutta mä olen addikti. Olen addikti ama. Mä vaihdoin mun puhelimen mämmiin, vauhtiin ja cabaan. Onneksi mun vauvva on turvassa. Mun muru hoitaa sitä.
Avasin partsin oven ja ah ihanaa sataa vettä. Nyt on hyvä kirjottaa taas kessu kädes tätä tekstiä. What ever. En mä edes muista mitä mun piti kirjoittaa tai mistä mä halusin kirjottaa. Ehkä mä kirjotan siitä mitä tulee tapahtumaan. Ehkä tulee tapahtumaan. Mä lähden katkolle. Ainakin kun saan paikan. Ehkä huomenna. En tiedä. Jos menen. Sitten kunn tulee puhelu. Mutta mä just saisin lahja puhelimen vaihdettua palloon. Enmä ehkä halua lopettaa. Tai kyl mä haluan. Mä haluan elää tavallista arkea. Mä haluaisin tuntea kokonaan ton vesisateen. Mutta en mä oo selvinpäin, vaikka oon. Mä kokeilin kerran. Mutta ei se oikeen onnistunu. Tai mä olin 5 ja puol kuukautta selvinpäin. Se oli aika paras kesä ja syksy. Ja ehkä paskin. Koska sit mä en kestäny sitä enään ja aloin taaas käyttää alkoa. Sit mä ”ryhdistäydyin”. Olin ehkä kuukauden selvin päin. Mut se oli aika ihme aikaa muutenkin. Mä lopetin mun e pillereiden syönnin reilun viiden vuoden syönnin jälkeen. Sit kun se tasottu, mä sähläsin vähän lisää. Ne oli tietoisia valintoja. Mä oisin voinu siinä vaiheessa hakea apua. Mutta en mä halunnu tai en mä tajunnu. Tai mä aattelin että kaikki on hanskassa. Ja hanskat hukas niinku aina. Hullua. Semmosta on offia raittiuden suhteen. Sit vihdoin mä pääsin polvileikkaukseen. Josta en oo kuntoutunu muuten kuin mitä mun leikkaus arvet on kuntoutunut. En mä voi leikkausta syyttää siitä mitä mun ”käyttö” oli ennnen leikakusta. Ei sitä paljon ollu. Siks sitä ei kai tajunnu. Mut leikkaus oli hyvä syy jatkaa sitä. Ja sählätä elämää vähän lisää eteenpäin. Ja sotkea asioita. Loppupeleissä mä luotan siihen et kaikki menee niinku on tarkoitettukin. Pitää luottaa huomiseen. Tai oikeesti pitäis luottaa tähän hetkeen. Mä kuuntelen nyt hetken tätä sadetta.
Niin kuuntelen. Takasin aiheessa, mutta ei se varmaan ollu se oikea aihe. Jotenkin jännästi kaikki lapsuuden traumat ja kokemukset, nuoruuden tai tähän astisen nuoruuden kokemukset nitoutuu tähän hetkeen. Niinku että se kaikki on tässä nyt. Eletty elämä takana ja sit tää hetki. Ehkä asioilla ei oo tapana järjestyä, ehkä asioilla on tapana mennä niinku pitääkin? Ehkä 
En oikeennsaa selvää enään kirjoittaa. Pidä huoli itsestäs, sun sisäisestä lapsesta ♡ anna sille se mitä sä et saanu, se mitä sä oisit tarvinnut. Puhu sille. Sano sille hyvää yötä.