Tekijä: Amanda

”Aja suoraan kotiin, keskity hengittämään hengitä rauhallisesti, ulos, sisään eee-eei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään

sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin, sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin

Sinut kyllä tunnetaan, sinä et tunne ketään sinusta tiedetään kaikki, sinä et tiedä mitään perheestäsi ei ole kerrottavaa siihen kuuluu aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin Jos sinut pysäytetään, se on muka yllättävää älä kerro mitään, kysy vaan niiden hätää eee-eei, tänään ei ole tapahtunut, yhtään mitään sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin (menossa kotiii-ii-iin)”

Mitä sit tapahtuu, jos hetkeen täysin antautuu, viekö se ihan kaiken; onnea kuitenkaan sais en

Tuntuu tyhjältä, ihan kuin oisin elävä kuollut. Mut vaihtoehtoja on monia. Tänä iltana mä haluun elää, ja siinä mua auttaa teksi, badi, bisse ja mikko. Tänään mulla on ihana olo, hyvää seksiä ja rakkaat ympärillä. Tänään mun ei tarvitse miettiä mitään. Tänään voin vain vapautua, tänään mä voin vain unohtaa kaiken. Tänään on mun vapaapäivä siitä helvetistä ja mä aion ostaa menolipun (viivat) taivaaseen.

Älä muuta itseäsi, älä ota itseesi

Älä muuta itseäsi, älä ota itseesi

Sanoin usein kaikenlaista. Sanat, ne ovat vain sanoja. Ne saavat merkityksen vasta, kun ne tuntee. Silloin kun sanat saavat aikaan jonkin tunteen. Silloin ne tarkoittavat. Silloin niiden painon ja arvon tuntee. Silloin, kun sanat päästää irti, ei niitä saa takaisin. Kun joku ne kuulee, on kuulijan päätettävissä, mitä sanat merkitsevät. Sillä hän ne tuntee, jos tuntee. Sanoja vo korvata ja sanoilla voi korjata tilanteen, mutta valitse varoen, sanat voivat olla arvokkaita.

Vanhemmilleni

Kuuntele – älä vain kuule. Ei, en pyydä teitä olemaan kanssani. Pyydän teitä kiinnostumaan asioistani. Kehumaan saavutuksiani. Kasvamaan kanssani. Toivottamaan hyvät yöt. Hyvät koulupäivät. En pyydä teitä ymmärtämään, ei teidän tarvitse. Pyydän teitä hyväksymään ja antamaan anteeksi. Ja kaiken tämän jälkeen, suurin toiveeni on, että uskoisitte minuun, että voin saavuttaa sen, mikä on minulle tärkeää.

Kuu taivaalla hohtaa / taivas pimenee / tie kaunis johtaa / tietämättömään etenee

Syksyn lohduttomuus ja raakuus lohduttaa mua. Se repii kaiken alas, lehdet puista, kukat, niityt, .. Se täyttää paikat vedellä ja usvalla. Sen sade lohduttaa mua kaikista eniten. Ja pimeys. Koska se on inhottavan turvallisen kuuloinen ja tuntuinen. Ja se ropisee mukavasti sateenvarjoon. Pimeällä voin kokea olevani myös turvassa, hmm, pelokkaasti turvassa. Kuin pimeys asuu minussa, pääsen fyysisesti siihen kosketuksiin. Syksy herättää myös koti-ikävää ja haikeutta. Sitä tunnetta mä vihaan kaikista eniten heti häpeän ja syyllisyyden jälkeen. Mutta ne on minussa enkä saa niitä pois, joten koitan jatkaa niistä huolimatta.

Älä itke lapsi sisälläni, älä itke enää, on hyvä olla sisälläni, talvipuutarha

Tänään se otti vallan, enkä voinut siivota tai lähteä lenkille. Se kielsi mua olemasta paikallaan, mutta samalla heitti päälleni väsymyksen aallon. Halusin viedä roskat, mutta voimat ei riittäneet. Poltin röökiä vessassa. Teki mieli itkeä kykenemättömyyttäni, mutta se alkoi kuristamaan mua heti ensimmäisen kyyneleen tipahtaessa.

Luulin selvinneeni, mutta se tuli takaisin, kuin olisin vain sulkenut silmäni hetkeksi

Hetkittäisiä hyvän olon tuntemuksia, kausittaisia jaksoja. On helppoa katsoa peiliin ja hymyilyttää, kaikki sujuu, ahdistaa vain vähän. Syön terveellisesti ja urheilen. Tunnen itseni sopusuhtaiseksi. Käyn koulussa ja tapaan kavereita. Sitten herään. Tunnen tyhjyyttä, en jaksa tiskata. Taas pitäisi imuroida. Pitää lähteä lenkille, oon lihonu. ’’Mä oon just hyvä’’, mut tunne sanoo muuta. Istun sohvalle ja olo on inhottava. Joku koskee mua, muttei fyysisesti. Rauhoittelen itseäni. Itken puhelimeen. Mun pitäis huomenna tavata jälkihuollon työntekijöitä, miten mä jaksan? Mä en jaksa ees siivota, en jaksa mennä suihkuun enkä jaksa pestä meikkejä. Mä en jaksa ja mua itkettää, mutta kyllä mä pärjään. Älä soita kellekkään äläkä laita mua osastolle. Ethän? Älä ikinä laita mua laitokseen. En ikinä oo niin väsynyt etten selviäis. Mä meen tiskaamaan nyt. – Mutta en tiskaa.

Elämän väsynyt vai elämään väsynyt

Ja BOOM. Huomaan taas yhtäkkiä miten paljon ajatuksia päässäni on. Kirjoitan niitä ylös, lenkkeilen, upottaudun kirjaan ja leffoihin, ajattelen niitä. Silti ne tunteet ei helpota. Oon taas ollut kaks viikkoa selviytymis-moodilla, kaikki kaatuu päälle. En haluu elää näitten tunteitten kans, masentaa, ahistaa, kuristaa, surettaa, hävettää. Tuntuu syylliseltä. Mä en ikinä toivu. Mä en ikinä parane. Mä vaan opin elämään ja hyväksymään. Toivon, että musta tulee viisas. Mä oon saanut liian suuren painolastin kannettavaksi. Mä oon joutunut aikuistumaan lapsena. Mä en oo saanut olla lapsi. Vaikka oon kohta kaheksantoista, oon silti pikkulapsi. Eikä kukaan ymmärrä. Kun mä osaan tehdä kaiken ite ja selviydyn kaikesta. Mutta en mä aina itsekkään ymmärrä. Havahdun vaan ja kohta oon takas lähtöpisteessä. Ihan niinku mulla ois joku aivovamma. Oon ehkä jotenkin ulkoistanut mun huumeiden käytön, en näe itseäni tilanteissa, joissa käytetään kamaa tai juodaan alkoholia. En nää itseäni oikein missään. Silti mä kovasti yritän olla oma itseni. Mutta sekin muuttuu aina. Tai jotenkin. Vaikea kuvailla. Oon tietynlainen ja sit huomaankin taas jonkun uuden vanhan puolen itsessäni, vähänkuin toinen amanda. Tai ei musta tunnu, (tai en voi tietää miltä se tuntuu anyways), että mun persoonallisuus ois jotenkin jakautunut. Mutta hajalla se on. Ei kukaan voi selvitä monen vuoden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, alkoholisti äidistä, aknesta, itseinhosta, huomion puutteesta, alistuksesta ja masennuksesta ehjänä. En ainakaan minä. Ehkäpä mä aina unohdankin juuri haavoittuvuuteni ja rikkinäisyyteni. Oon ylisuorittaja. Elämässä kuin kotitöissä yms. Aina ollutkin. Mulla on surulliset silmät. Äiti sano, että joskus pienempänä ne oli tosi vihaiset…

http://www.nuortenlinkki.fi/tarinat/lue-tarinoita/viinaa-huumeita-ja-vakivaltaa

En jaksa tätä, menen lyömään mirtazapinit, melatoniinit, sertraliinit, e-pillerit ja vitamiinit naamaan. Nights

Sä tiedät, ettei se kanna. Silti sä suret. Ikävöit sitä aikaa, kun sulla ei ollut mitään. Oot katellinen niille. Oot kateellinen niille paskoille, jotka jatko sitä.

Mä en halua enää ikinä pettää mun äitiä tai ketään mun rakasta. Mä en halua enää retkahtaa. Mä haluan pysyä puhtaana, mutta silti mä haluaisin vielä ryypätä tai ottaa vedot. Mulla on tunne, että mä haluan mennä na- ryhmään ja laskea puhtaita päiviä. Mutta mulla on tunne, että mä haluan kuulua siihen joukkoon, joka vetää perseet, tai leikkii aineilla. Mä tiedän, että se aineilla leikkiminen on paskaa elämää. Se ei oo elämää. Mä tiedän, koska olen nähnyt sen, ja mä tiedän, koska olen pienen hetken ollut itse osa sitä. Mä tiedän, että aineet vie tunteet, mielenterveyden ja läheiset, ja mä tiedän, että huumeilla haetaan sitä jotain minkä menetti kokeillessaan ensimmäistä kertaa, ja mä tiedän, että saan olla onnellinen kun en ole syvälle niihin verkkoihin takertunut. Mutta silti mä haluan vielä yhde vedot. Silti mä haluan tanssia päisään ja oksentaa kadulle. Toisinaan toivon, että kaikki olis vielä niin kuin ennen. Satunnaista kannabiksen polttelua, viikonloppuisin ryyppäämistä. Kokeillaan subua, ei kerrota kellekkään. Mä saisin vielä juoda, mä saisin vielä tehdä mitä haluan. Tai voisinhan mä nyttenkin, mutta samalla en voi. Kaikesta tästä on mennyt hohto, se uuden kiiltävä pinta, jonka totuus ja paljastus veivät. Sen myötä sain uuden alun, mutta vaikka olenkin onnellinen, että kaikki kääntyi lopulta hyvin, minussa on silti se tunne, mitä olen tässä koittanut kertoa, se tunne, johon kakki nämä kirjoittamani sanat ja lauseet liittyy. Se, että jään jostain paitisi, ja että menetän jotain, vaikka oikeasti se ei niin mene, mutta kyllä mä silti menetän jotain. Siltä tuntuu. Mä olen addikti.