Ja BOOM. Huomaan taas yhtäkkiä miten paljon ajatuksia päässäni on. Kirjoitan niitä ylös, lenkkeilen, upottaudun kirjaan ja leffoihin, ajattelen niitä. Silti ne tunteet ei helpota. Oon taas ollut kaks viikkoa selviytymis-moodilla, kaikki kaatuu päälle. En haluu elää näitten tunteitten kans, masentaa, ahistaa, kuristaa, surettaa, hävettää. Tuntuu syylliseltä. Mä en ikinä toivu. Mä en ikinä parane. Mä vaan opin elämään ja hyväksymään. Toivon, että musta tulee viisas. Mä oon saanut liian suuren painolastin kannettavaksi. Mä oon joutunut aikuistumaan lapsena. Mä en oo saanut olla lapsi. Vaikka oon kohta kaheksantoista, oon silti pikkulapsi. Eikä kukaan ymmärrä. Kun mä osaan tehdä kaiken ite ja selviydyn kaikesta. Mutta en mä aina itsekkään ymmärrä. Havahdun vaan ja kohta oon takas lähtöpisteessä. Ihan niinku mulla ois joku aivovamma. Oon ehkä jotenkin ulkoistanut mun huumeiden käytön, en näe itseäni tilanteissa, joissa käytetään kamaa tai juodaan alkoholia. En nää itseäni oikein missään. Silti mä kovasti yritän olla oma itseni. Mutta sekin muuttuu aina. Tai jotenkin. Vaikea kuvailla. Oon tietynlainen ja sit huomaankin taas jonkun uuden vanhan puolen itsessäni, vähänkuin toinen amanda. Tai ei musta tunnu, (tai en voi tietää miltä se tuntuu anyways), että mun persoonallisuus ois jotenkin jakautunut. Mutta hajalla se on. Ei kukaan voi selvitä monen vuoden seksuaalisesta hyväksikäytöstä, alkoholisti äidistä, aknesta, itseinhosta, huomion puutteesta, alistuksesta ja masennuksesta ehjänä. En ainakaan minä. Ehkäpä mä aina unohdankin juuri haavoittuvuuteni ja rikkinäisyyteni. Oon ylisuorittaja. Elämässä kuin kotitöissä yms. Aina ollutkin. Mulla on surulliset silmät. Äiti sano, että joskus pienempänä ne oli tosi vihaiset…
http://www.nuortenlinkki.fi/tarinat/lue-tarinoita/viinaa-huumeita-ja-vakivaltaa
En jaksa tätä, menen lyömään mirtazapinit, melatoniinit, sertraliinit, e-pillerit ja vitamiinit naamaan. Nights