Oksettaa. Se ottaa kiinni jostaki mahanpohjasta ja kääntää pari kertaa ympäri. Paljon ihmisiä. En tiedä mihin katsoa. Taas se kouraisee ja tuntuu, että laatta lentää. Kaikki on ihan hyvin, mä olen tässä, tolla on punainen reppu, lattia on vaalea, ulkona sataa ja hengitys salpaantuu. Sisään ja ulos, pidätä hengitystä. Sisään ja ulos. Katso näkyykö tuttuja. Tunne häpeää siitä, ettet kuule tai näe jos joku moikkaa, ettet katso ketään silmiin. Nopeutan askelia, mutta en enää osaa kävellä. Koitan vetää hartiat taakse ja rentoutua, mutta tunnen näyttäväni kömpelöltä ja haluan nopeasti pois. Nyt katse pois ihmisistä, katse pois kaikesta. Mietin vain minne menen. Ja kaikki on ihansama. Ihan sama kuka tulee vastaan, en reagoi, en kuule, en näe, en tunne. Selviän taas näistä tilanteista. Ja frendit kysyvät mikä mulla on, miksi olen vaisu. –Väsyttää vaan ; koska ei kukaan voi ymmärtää enkä jaksa vastailla lisäkysymyksiin tai ottaa vastaan sääliviä ’’reppana’’- lauseita.
Yksi ajatus koskien aihetta “Maailma kaatuu / muistot maatuu / psykoosi kutsuu / tätä nuorta hutsuu”