”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”
Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.
Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.
Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.
”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”
Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä. Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.
Kursivoidut sanat ©Haloo Helsinki – tää rakkaus ei lopu koskaan kuvat ©amanda