Avainsana: alkoholi

 

”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”

Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain  mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.

Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.

Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.

”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”

Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä.  Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.

Kursivoidut sanat ©Haloo Helsinki – tää rakkaus ei lopu koskaan  kuvat ©amanda

Jatka artikkeliin

Jotain ihme selittelyä

Mitähän mää nyt kirjoittaisin kun mun pää on niin täynä kaikkea.. How about the guilty? Entä postaus läheisyydestä? Entä mitä mulle kuuluu?.. Hard.

The fact is mä yritän tehdä asiat oikein, niin että mun päätökset on hyväksi mulle itselleni. Mun valinnat vaan ei voi mielyttää kaikkia. Sori vaan mä en jaksa nyt oikeen keskittyä. Tästä tulee varmaan mun surkein julkasu ikinä. Ei mua haittaa jos te ette jaksa lukea.

Mä oon vihdoin saanut tuparit sopimaan omaani ja muiden kalenteriin. Sitten mä yhtäkkiä mietin että perun koko paskan. Että mun pitäis valita päihteettömyys. Ja mun sisko ei voi tulla koska mun kaverit juo vaikka me ollaan koko helvetin elämä kateltu porukoiden ryyppäämistä. Kyllä mä tajuun, äiti haluu suojella mun siskoa nyt kun se on ite raitis ja mun sisko on niin herkässä teini iäs. Mutta enkö mä sit osais suojella ja huolehta mun siskosta, kun oon itse selvinpäin? Kyllä ne geenit on jo mun siskossa ja se on jo oppinut ne alkoholi kuviot. Joo, kyllä mä tajuun, että jos mun kaverit juo niin mun sisko saattaa ”ottaa mallia”. Mutta mä uskon että mun sisko ottaa enemmin mallia  meikästä. Ei sitä lasta voi suojella ja varjella siltä paskalta minkä mä oon läpikäynyt, se paska on joka nurkan takana.

Mitäs vielä, oon taas ihan tajuttoman väsynyt. Ja meinaan olla vähän kipee välil. En ymmärrä, miks haluun ensin jotain ja sit ku saan sen haluun siitä niin kauas ku mahollista. Näin vertauskuvallisesti. Oikeesti puran kaiken paskan muihin tarkottamatta sitä. Toi vertauskuva oli kyl aika surkee. Mä koitan, oikeesti mä koitan saada takas sitä luottamusta ja kaikkea, minkä mä oon menettänyt päihteiden käytöllä ja valehtelulla, mutt silti musta tuntuu että osa todella tärkeistäkin ihmisistä mun ympärillä näkee mut vaan rikkinäisenä masentuneena addiktina. Tai siis mun menneisyyden kautta. Ja sit kysytään vaan ett ootko ollu juomatta yms. Yhteyttä otetaan kun aletaan miettimään ett onkohan se sortunu ku ei oo  kuulunu mitään. Peltätään mun puolesta eikä silti voida sanoa niitä asioita ääneen. Se mua ärsyttää. Siks mä tunnen syyllisyyttä. Siks mä en koe olevani tarpeeksi. Toki mä puhun nyt vaan omista ajatuksistani ja tunteista, Ehkä se ei vaan pysty parempaan, ehkä voimavarat ei riitä. En tiiä mitä mä taas selitän, mutta taistelen joka päivä.

Tää seuraava menee samaan kastiin asioiden kanssa joiden ei pitänyt tapahtua. Okei tästä lähtee. Tai ei lähdekkään. En mä jaksa enää kirjoittaa. En mä tiedä mitä sanoa. Ehkä mä sanon kuitenkin väärät sanat ja mun pointti ei tuu selväksi. Ehkä mä jatkan tätä huomenna. Mä en jaksa laittaa tähän ees kuvia