Jähmeä kuin jäätynyt kivi, tunnoton tuntiessaan, kylmä kuin on pakkasyö, vain narahdus oven sulkiessaan,
Autio kuin sahara on, tyhjä kuin lasi pohjaton, auringon lasku pilvien takaa, talon maali rappeutunut,
Itkettää mutta nää ei oo onnen kyyneliä, kyyneliä äänettömien lauseiden, vaiettujen totuuksien, purppuavan mustan tuskan ja hiljaisten huoneiden, nää kyyneleet on, vain hiljaa, yksin oon
” Lost but now I am found
I can see but once I was blind
I was so confused as a little child
Tried to take what I could get
Scared that I couldn’t find
All the answers honey ”
– Lana Del Rey Born to die –
Menin ulos. Poltin röökin. En jaksanut mennä sisälle. Katsoin taivasta. Katsoin pihaa. Katsoin vuotavia haavoja. Itketti ja väsytti. Metin, miltä tuntuisi kuolla. Itketti lisää.
Makasin, vaikken jaksanut maata. En mennyt suihkuun. En jaksanut. En nukkunut. En jaksanut. Valvoin, vaikken jaksanut. En mennyt kouluun. Itkin. En jaksanut. Tuntu raskaalta ajatella. Tuntui raskaalta olla. Tuntui pahalta katsoa peiliin. Tuntui pahalta syödä. Tuntui pahalta ikävöidä. Tuntui pahalta miettiä itsemurhaa.
Halusin olla vapaa. Halusin lentää pois. Halusin jaksaa. Halusin iloita. En halunnut olla taakka. En halunnut olla pettymys. En halunnut olla rakastunut.
Tunsin tuskaa. Tunsin tyhjyyttä. Tunsin voimattomuutta. Tunsin turhuutta.
Löysin kuvia vanhalta muistikortiltani. Miksi, miksi lapsi on itselleen niin ankara? Miksei lapsi rakasta itseään? Miksei lapsi aikuisenakaan rakasta itseään?
Miksi on niin vaikeaa olla sekä rakastettava, että oma itsensä? Miksi on niin vaikea lopettaa miellyttäminen ja hyväksyä itsensä? Miksi on niin vaikeaa nähdä itseään sellaisena kuin on???
Kuinka opit ohittamaan itsesi. Kuinka haet mielihyvää tekemällä asioita, ostamalla asioita, muistamalla muita. Kuinka kehtaat unohtaa itsesi varjoon?
Muistan kyllä, mitä minulle on käynyt. Mitä minulle on tehty. Mutta en muista, mitä tunsin silloin. En muista olinko peloissani, en muista itkinkö. En muista, milloin lopetin itsestäni välittämisen.
Tärkein on tässä. Tässä se on läsnä. Minä olen tärkein. Minusta minun täytyy huolehtia. Minun sisäisestä pienestä amandasta, vaalia kaikkea mitä se päiviini lähettää, hyväksyä ne tunteet ja lohduttaa itseäni. Rakastan minua. Pikkuhiljaa, pala kerrallaan. Enemmän ja enemmän.
Hirveä uupumus, kuvottaa.
Jokaisella hengenvedolla painun syvemmälle, syvemmälle.
Oksettaa, väsyttää, uuvutta, musiikki ei kuulosta hyvältä.
En voi nukkua, uuvuttaa, väsyttää
Syksyn lohduttomuus ja raakuus lohduttaa mua. Se repii kaiken alas, lehdet puista, kukat, niityt, .. Se täyttää paikat vedellä ja usvalla. Sen sade lohduttaa mua kaikista eniten. Ja pimeys. Koska se on inhottavan turvallisen kuuloinen ja tuntuinen. Ja se ropisee mukavasti sateenvarjoon. Pimeällä voin kokea olevani myös turvassa, hmm, pelokkaasti turvassa. Kuin pimeys asuu minussa, pääsen fyysisesti siihen kosketuksiin. Syksy herättää myös koti-ikävää ja haikeutta. Sitä tunnetta mä vihaan kaikista eniten heti häpeän ja syyllisyyden jälkeen. Mutta ne on minussa enkä saa niitä pois, joten koitan jatkaa niistä huolimatta.
Tänään se otti vallan, enkä voinut siivota tai lähteä lenkille. Se kielsi mua olemasta paikallaan, mutta samalla heitti päälleni väsymyksen aallon. Halusin viedä roskat, mutta voimat ei riittäneet. Poltin röökiä vessassa. Teki mieli itkeä kykenemättömyyttäni, mutta se alkoi kuristamaan mua heti ensimmäisen kyyneleen tipahtaessa.
Hetkittäisiä hyvän olon tuntemuksia, kausittaisia jaksoja. On helppoa katsoa peiliin ja hymyilyttää, kaikki sujuu, ahdistaa vain vähän. Syön terveellisesti ja urheilen. Tunnen itseni sopusuhtaiseksi. Käyn koulussa ja tapaan kavereita. Sitten herään. Tunnen tyhjyyttä, en jaksa tiskata. Taas pitäisi imuroida. Pitää lähteä lenkille, oon lihonu. ’’Mä oon just hyvä’’, mut tunne sanoo muuta. Istun sohvalle ja olo on inhottava. Joku koskee mua, muttei fyysisesti. Rauhoittelen itseäni. Itken puhelimeen. Mun pitäis huomenna tavata jälkihuollon työntekijöitä, miten mä jaksan? Mä en jaksa ees siivota, en jaksa mennä suihkuun enkä jaksa pestä meikkejä. Mä en jaksa ja mua itkettää, mutta kyllä mä pärjään. Älä soita kellekkään äläkä laita mua osastolle. Ethän? Älä ikinä laita mua laitokseen. En ikinä oo niin väsynyt etten selviäis. Mä meen tiskaamaan nyt. – Mutta en tiskaa.
Oksettaa. Se ottaa kiinni jostaki mahanpohjasta ja kääntää pari kertaa ympäri. Paljon ihmisiä. En tiedä mihin katsoa. Taas se kouraisee ja tuntuu, että laatta lentää. Kaikki on ihan hyvin, mä olen tässä, tolla on punainen reppu, lattia on vaalea, ulkona sataa ja hengitys salpaantuu. Sisään ja ulos, pidätä hengitystä. Sisään ja ulos. Katso näkyykö tuttuja. Tunne häpeää siitä, ettet kuule tai näe jos joku moikkaa, ettet katso ketään silmiin. Nopeutan askelia, mutta en enää osaa kävellä. Koitan vetää hartiat taakse ja rentoutua, mutta tunnen näyttäväni kömpelöltä ja haluan nopeasti pois. Nyt katse pois ihmisistä, katse pois kaikesta. Mietin vain minne menen. Ja kaikki on ihansama. Ihan sama kuka tulee vastaan, en reagoi, en kuule, en näe, en tunne. Selviän taas näistä tilanteista. Ja frendit kysyvät mikä mulla on, miksi olen vaisu. –Väsyttää vaan ; koska ei kukaan voi ymmärtää enkä jaksa vastailla lisäkysymyksiin tai ottaa vastaan sääliviä ’’reppana’’- lauseita.
