Avainsana: minä
Kuinka voisin
Mun koira on hullu. Yli energinen. Se juoksee vaikka päin seiniä jos huvittaa. Mun koira rakastaa ruokaa. Ja syödä mun huonekaluja. Mun koira nauttii, kun saa pöydältä napattua jonkun tavaran ja juoksee onnessaan karkuun. Mun koira ei aina tottele. Välillä on liikaa energiaa ja liikaa mielenkiintoisia ärsykkeitä. Mun koira joskus näykkäsee, kun innostuu. Se saattaa hypätä jalkoja vasten, kun innostuu. Mun koira saattaa kakata lattialle ja kävellä paskansa päältä (varsinkin sen jälkeen, kun oon siivonnut).
Mutta miten sen silmät tuikkii. Niistä loistaa pohjattoman suuri luottamus. Niistä loistaa kunnioitus. Niistä loistaa rakkaus. Miten sanattoman kaunis on se viesti, mitä ei voi sanoin kertoa. Miten minä itse uskaltaisin katsoa silmiin. Luottaa. Kunnioittaa. Rakastaa. Miten uskaltaisin olla haavoittuvainen. Häpeättömästi oma itseni. Kuinka voisin itseni vapauttaa, muuttamatta totuutta. Kuinka voisin olla sellainen kun olen ja sen jälkeen katsoa toista ihmistä noilla silmillä, tuolla kunnioituksella, luottamuksella ja rakkaudella.
Kuvat: © Johanna
Helvetti
Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 
Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 
Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!
Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU) Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!
Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.
Pienelle tytölle
Mä nään sen pieni tyttö, sulla helppoo ole ei, mä nään sun silmistäsi, tuon pelon säväyksen
Koitat jaksaa, yksin matkaat, päiväst toiseen, samaa paskaa, et saa kiinni, ajatuksiisi, tunteet puhuu, ei tuu sujuun, hetket kuluu nopeasti, viikot muuttu harmaammaksi, ootat tasalt tasaa taksi, mihin katos vilkas lapsi
Vedät henkee, minkä kerkeet, et voi puhuu, se sattuu suhun, suojaat muilta, hetket pahat, mihin katos, kaikki rahat, vedot syvät, pidentyvät, sä tarviit apuu, etsä haluu apuu? – liipasinta hapuu, aivot seinään ampuu
© Amanda
Miksi
Mä haluaisin takaisin viime syksyyn, viimeisiin vetoihin, tai viidentoistavuoden ikään, kaipaan sitä. Etenkin sitä, kun pystyi ohjailemaan omaa elämäänsä, tavallaan, lähtee vetään tai dokaan tai minnevaan, eikä kertoo kenellekään. Mull on ikävä niitä aikoja, kelan rannas ryyppäämiset, kaikki säädöt ja valheet, ne tuntuu niin tutuilta nyt kun aattelee. Ja turvallisilta. Mulla oli Badi, joka piti mut aisois, mutta jakoi oman maailmansa ja paratiisinsa mun kans. Ei mulla silloin ollut huolta itsestäni. Tai ehkä oli, en muista kunnolla. Muistan kyllä miten tyhjä ja rikki mä silloin olin. Valheet, kaksoiselämä, huumeet antoi täytettä. Tai oikeastaan tyhjensi mua lisää. Kyllä mä silti muistan huonot päivät ja huonot vedot, mutta mun ekoja vetoja tai savuja en kyllä unohda.
Nyt musta tuntuu niin oudolta, autiolta. En tiedä. Tuntuu, että pää levii. Okei, ainahan se on meinannu levitä, mut ny tää on erilaista. Että joka päivä yks kasassa pitävä nauha katkeaa. Mutta se kai kuuluu asiaan. Mutta mä oon loppu. Totally. Trött på idrått. Enkä mä meinaa, etteikö mulla ois hyviä päiviä tai hyviä hetkiä. Mutta ne nauhat katkeilee.
Miksi mä en ole saanut syntyä tavalliseen perheeseen, miksen mä ole saanut tavallista elämää?!? Miksi mä joudun vuosia kantamaan kiviä repussa, joka lopulta ratkeaa, ja paikkaamaan sitä loppuelämän?!? MIKSI
Toisaalta olen kiitollinen kaikesta kokemastani. Jollain tavalla. Ainakin välillä. Koska mä olen kasvanut jokaisen koettelemuksen myötä vähän. Ja ymmärtänyt vähän. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.
Vaikeuksia
Hymyjä. Minun hymyjäni. Mitä ne kertovat? Tai mitä ne jättävät kertomatta.Silmiä, katseita. Minun
silmäni. Ne kuvastavat tunteet, ja pelot. Niistä näkee kaiken. Aineet, surun.Ahdistuksen.
Mä toistelen itseäni. Ja kysyn samat kysymykset uudelleen. Mä unohtelen asioita.
Mua väsyttää, väsyttää niin paljon, etten jaksa puhua, mutta silti olo on levoton, en jaksa keskittyä, voisin juosta oulun ympäri kymmenen kertaa.
En pysty olemaan, se on mun sisällä ja tukehduttaa mua. Ikään kuin puristuisin kasaan ja täyttyisin ilmalla yhtä aikaa. En pysty tekemään mitään. Se on hirveää.
Tunnen, että leijun ja löllötän. Ihanasti. Se on mun ympärillä, mutta se on myös minussa. Tai jommin kummin. Kumminkin olo on ihana ja turvallinen, unettavan usvainen ja kaunis, vaikka todellisuudessa silmät seisoo päässä ja olen outo.
Mun pää on täynä sitä. Itkettää. Millon tää loppuu.. Kuolen. En saa happea, tai tuntuu, että keuhkot täyttyvät vedellä. Pääsä kiertää. Meinaan tipahtaa. Tuntuu kuin saisin sydänkohtauksen.
Masentaa. Vituttaa. Hermot on kireällä. En jaksa !
Mun keho täyttyy energiasta. Se on kuin ilmapallo, jota puhalletaan mun sisällä. Haukon henkeä. Huudan puhelimeen. Se juoksee mua pitkin, enkä saa sitä loppumaan. En kuule mitä sanotaan. Tuntuu, että kohta räjähtää. Bensaa valuu liekkeihin. Laukkaava hevonen, sydämeni hakkaa. Energia, minkä niin helposti voisin väärin käyttää. Purkaa. Voimansa. Siihen toiseen.
Olen, mutta en ole. Tai siis olen paikalla, mutten läsnä. Juttelen, mutten jälkeenpäin muista mistä puhuttiin. Muistan vain, että olin tilanteessa. Kävelen käytävällä, tuntuu, että voin tehdä mitä vain. Voin sanoa mitä vain tai olla miten vain. Ei tunnu miltään.
Minä rakastan sinua, Minä
Löysin kuvia vanhalta muistikortiltani. Miksi, miksi lapsi on itselleen niin ankara? Miksei lapsi rakasta itseään? Miksei lapsi aikuisenakaan rakasta itseään?
Miksi on niin vaikeaa olla sekä rakastettava, että oma itsensä? Miksi on niin vaikea lopettaa miellyttäminen ja hyväksyä itsensä? Miksi on niin vaikeaa nähdä itseään sellaisena kuin on???
Kuinka opit ohittamaan itsesi. Kuinka haet mielihyvää tekemällä asioita, ostamalla asioita, muistamalla muita. Kuinka kehtaat unohtaa itsesi varjoon?
Muistan kyllä, mitä minulle on käynyt. Mitä minulle on tehty. Mutta en muista, mitä tunsin silloin. En muista olinko peloissani, en muista itkinkö. En muista, milloin lopetin itsestäni välittämisen.
Tärkein on tässä. Tässä se on läsnä. Minä olen tärkein. Minusta minun täytyy huolehtia. Minun sisäisestä pienestä amandasta, vaalia kaikkea mitä se päiviini lähettää, hyväksyä ne tunteet ja lohduttaa itseäni. Rakastan minua. Pikkuhiljaa, pala kerrallaan. Enemmän ja enemmän.