Mun koira on hullu. Yli energinen. Se juoksee vaikka päin seiniä jos huvittaa. Mun koira rakastaa ruokaa. Ja syödä mun huonekaluja. Mun koira nauttii, kun saa pöydältä napattua jonkun tavaran ja juoksee onnessaan karkuun. Mun koira ei aina tottele. Välillä on liikaa energiaa ja liikaa mielenkiintoisia ärsykkeitä. Mun koira joskus näykkäsee, kun innostuu. Se saattaa hypätä jalkoja vasten, kun innostuu. Mun koira saattaa kakata lattialle ja kävellä paskansa päältä (varsinkin sen jälkeen, kun oon siivonnut).
Mutta miten sen silmät tuikkii. Niistä loistaa pohjattoman suuri luottamus. Niistä loistaa kunnioitus. Niistä loistaa rakkaus. Miten sanattoman kaunis on se viesti, mitä ei voi sanoin kertoa. Miten minä itse uskaltaisin katsoa silmiin. Luottaa. Kunnioittaa. Rakastaa. Miten uskaltaisin olla haavoittuvainen. Häpeättömästi oma itseni. Kuinka voisin itseni vapauttaa, muuttamatta totuutta. Kuinka voisin olla sellainen kun olen ja sen jälkeen katsoa toista ihmistä noilla silmillä, tuolla kunnioituksella, luottamuksella ja rakkaudella.
Kuvat: © Johanna