Tää on viesti mun rakkaalle, mutta mä haluan jakaa sen tänne. Mä haluan kertoa mitä mun elämä nyt on. Muuntelin vähän alkuperäistä viestiä.
-Se lähti siitä ku hain sillon leikkauksen jälkeen ne lääkkeet, panacodin cirdaludin ja keripinorit, mä tiesin et täs käy näin mut silti mä otin ne. Ja ne pamit en mä ny oikeesti ois niitä tarvinnu, mut mä oon addikti ja se oli hyvä syy vetää kaikkee ku jalka on niin paskana. Tradolaneja, panacodeja, ketipinoreita, pameja, buranaa. Sit kun e loppu, mä hain lainan, maksoin toisen pikavipin pois, ostin koiralle ruokaa ja itelle älliä ja rivan (lyricoita ja rivatrillin). Huomenna mä aion ostaa gaboja. Rakas mä en halua käyttää niitä, mutta ne helpottaa mun oloa, mä pystyn olemaan ihan rauhassa, mua ei ahista.
Mulla on niitä jaksoja että oon hirveen masentunu enkä jaksa tyyliin ees pukea vaatteita päälle, ja sit on niitä jaksoja ku mä siivoan, kokkaan, urheilen, matkustaan, sisustan, teen kaikkea ihan hulluna. Tiiät varmasti mitä mä tarkoitan. Mut nää auttaa, mun elämä tuntuu tasaselta. Mut mä oon ihan kuses, mulla on enää yks tapaaminen päihdetyöntekijän kans ja sit loppuu jälkihuolto ja mulle jää vaan terapia. Mun on varmaan pakko varata redille aika (mielenterveys ja päihde klinikka tääl), että saan uuden päihdetyöntekijän ja tästä paskasta irti. Sen takii että mä voin jatkaa mun koulua, saada lapsen sun kans, muuttaa sun kans yhteen ja rakastaa sua.
Mut mä haluan että tää olo ois pysyvä, tää on tosi vaikeeta rakas. Tää on niinkun sokkelo, sä nouset ylös ja näät ulospääsyn, mutta et löydä sitä. Et halua löytää sitä. Sisälläs on hirveä taistelu, sä oot kahden maailma välissä. Vähän niinku ois kaks täydellistä vaihtoehtoa, lähdetkö lomalle hiekkarannoille, vai lähdetkö vaeltamaan jonnekkin luonnon helmaan, kallioille, rakastelemaan pellolle.
Sä et ehkä ymmärrä kaikkea, mutta riittää että sä rakastat mua. Koska mä rakastan sua
