Hymyjä. Minun hymyjäni. Mitä ne kertovat? Tai mitä ne jättävät kertomatta.Silmiä, katseita. Minun
silmäni. Ne kuvastavat tunteet, ja pelot. Niistä näkee kaiken. Aineet, surun.Ahdistuksen.
Mä toistelen itseäni. Ja kysyn samat kysymykset uudelleen. Mä unohtelen asioita.
Mua väsyttää, väsyttää niin paljon, etten jaksa puhua, mutta silti olo on levoton, en jaksa keskittyä, voisin juosta oulun ympäri kymmenen kertaa.
En pysty olemaan, se on mun sisällä ja tukehduttaa mua. Ikään kuin puristuisin kasaan ja täyttyisin ilmalla yhtä aikaa. En pysty tekemään mitään. Se on hirveää.
Tunnen, että leijun ja löllötän. Ihanasti. Se on mun ympärillä, mutta se on myös minussa. Tai jommin kummin. Kumminkin olo on ihana ja turvallinen, unettavan usvainen ja kaunis, vaikka todellisuudessa silmät seisoo päässä ja olen outo.
Mun pää on täynä sitä. Itkettää. Millon tää loppuu.. Kuolen. En saa happea, tai tuntuu, että keuhkot täyttyvät vedellä. Pääsä kiertää. Meinaan tipahtaa. Tuntuu kuin saisin sydänkohtauksen.
Masentaa. Vituttaa. Hermot on kireällä. En jaksa !
Mun keho täyttyy energiasta. Se on kuin ilmapallo, jota puhalletaan mun sisällä. Haukon henkeä. Huudan puhelimeen. Se juoksee mua pitkin, enkä saa sitä loppumaan. En kuule mitä sanotaan. Tuntuu, että kohta räjähtää. Bensaa valuu liekkeihin. Laukkaava hevonen, sydämeni hakkaa. Energia, minkä niin helposti voisin väärin käyttää. Purkaa. Voimansa. Siihen toiseen.
Olen, mutta en ole. Tai siis olen paikalla, mutten läsnä. Juttelen, mutten jälkeenpäin muista mistä puhuttiin. Muistan vain, että olin tilanteessa. Kävelen käytävällä, tuntuu, että voin tehdä mitä vain. Voin sanoa mitä vain tai olla miten vain. Ei tunnu miltään.