Avainsana: syyllisyys

Häpeä

Häpeän tunne on merkinnyt minulle kuin olemassa olon lakkaamista. Suuren häpeän vyöryessä yli olen itse kadonnut toiseen todellisuuteen, tarkemmin sanottuna kokenut dissosiaatiota. Kuka minä olen, mikä minä olen. Minä en ole kukaan, minä olen kuka tahansa, voin leijua tilanteesta pois dissoamalla.

Häpeän tunne on ollut niin voimakas ja tilanteet, joissa olen kokenut häpeää ovat olleet usein tilanteita, joissa minut on emotionaalisesti hylätty, nöyryytetty ja paheksuttu.

Häpeä on tuntunut kehossa esimerkiksi niin että raajani puutuvat, tuntuu kuin ylitse vyöryisi aalto, sydän alkaa hakkaamaan ja olo on likainen. Tuntuu kuin toisen katse voisi tappaa. Tuntuu jähmettyneeltä, likaiselta, vialliselta, kehossa on inhottava olo. Minulla häpeään liittyy myös tuntemuksia alapäässä. Lapsesta asti minulla on tullut sellainen inhottava tykyttävä tunne sinne.

Olen ilmeisesti oppinut pelkäämään häpeää kuollakseni. Onko ihmekään. Koulussa ala-asteella meidän luokalla oli aleksi niminen poika. Hän ihastui minuun ja sain kuulla muilta oppilailta uteluita ja hämmästelyitä ja ivailuja. Ihastuminen liittyy rakkauteen, rakkaus liittyy hyväksyntään ja hyväksyntää sain vaarilta. Hyväksikäyttö aiheutti häpeää- tuloksena oli, että yritin kaikin keinoin saada tilanteen muuttumaan. Syytin häpeän aiheuttamasta pahasta olosta aleksia ja sitä, että hän oli ihastunut minuun. Aloin kiusata aleksia, kun istuimme luokassa vierekkäin vedin pulpetin kauemmas hänestä. Kutsuin häntä luuseriksi. Kirjoitin hänelle lapun, missä kysyin keneen hän on ihastunut. Lapussa kehotettiin viemään vastaus opettajan pöydälle. Lapussa ei lukenut lähettäjän nimeä. Aleksi vei lapun opettajalle ja opettaja tivasi kuka lapun on kirjoittanut. En myöntänyt mitään. Opettaja oli raivoissaan ja uhkasi että poliisi tulee ottamaan sormenjälkitestin lapusta. Oloni oli pitkään kamala. Yritykseni eliminoida häpeä synnytti vain lisää häpeää. Ja tietysti myös pelkoa siitä jäänkö kiinni ja siitä mitkä olisivat seuraamukset.

Jotain ihme selittelyä

Mitähän mää nyt kirjoittaisin kun mun pää on niin täynä kaikkea.. How about the guilty? Entä postaus läheisyydestä? Entä mitä mulle kuuluu?.. Hard.

The fact is mä yritän tehdä asiat oikein, niin että mun päätökset on hyväksi mulle itselleni. Mun valinnat vaan ei voi mielyttää kaikkia. Sori vaan mä en jaksa nyt oikeen keskittyä. Tästä tulee varmaan mun surkein julkasu ikinä. Ei mua haittaa jos te ette jaksa lukea.

Mä oon vihdoin saanut tuparit sopimaan omaani ja muiden kalenteriin. Sitten mä yhtäkkiä mietin että perun koko paskan. Että mun pitäis valita päihteettömyys. Ja mun sisko ei voi tulla koska mun kaverit juo vaikka me ollaan koko helvetin elämä kateltu porukoiden ryyppäämistä. Kyllä mä tajuun, äiti haluu suojella mun siskoa nyt kun se on ite raitis ja mun sisko on niin herkässä teini iäs. Mutta enkö mä sit osais suojella ja huolehta mun siskosta, kun oon itse selvinpäin? Kyllä ne geenit on jo mun siskossa ja se on jo oppinut ne alkoholi kuviot. Joo, kyllä mä tajuun, että jos mun kaverit juo niin mun sisko saattaa ”ottaa mallia”. Mutta mä uskon että mun sisko ottaa enemmin mallia  meikästä. Ei sitä lasta voi suojella ja varjella siltä paskalta minkä mä oon läpikäynyt, se paska on joka nurkan takana.

Mitäs vielä, oon taas ihan tajuttoman väsynyt. Ja meinaan olla vähän kipee välil. En ymmärrä, miks haluun ensin jotain ja sit ku saan sen haluun siitä niin kauas ku mahollista. Näin vertauskuvallisesti. Oikeesti puran kaiken paskan muihin tarkottamatta sitä. Toi vertauskuva oli kyl aika surkee. Mä koitan, oikeesti mä koitan saada takas sitä luottamusta ja kaikkea, minkä mä oon menettänyt päihteiden käytöllä ja valehtelulla, mutt silti musta tuntuu että osa todella tärkeistäkin ihmisistä mun ympärillä näkee mut vaan rikkinäisenä masentuneena addiktina. Tai siis mun menneisyyden kautta. Ja sit kysytään vaan ett ootko ollu juomatta yms. Yhteyttä otetaan kun aletaan miettimään ett onkohan se sortunu ku ei oo  kuulunu mitään. Peltätään mun puolesta eikä silti voida sanoa niitä asioita ääneen. Se mua ärsyttää. Siks mä tunnen syyllisyyttä. Siks mä en koe olevani tarpeeksi. Toki mä puhun nyt vaan omista ajatuksistani ja tunteista, Ehkä se ei vaan pysty parempaan, ehkä voimavarat ei riitä. En tiiä mitä mä taas selitän, mutta taistelen joka päivä.

Tää seuraava menee samaan kastiin asioiden kanssa joiden ei pitänyt tapahtua. Okei tästä lähtee. Tai ei lähdekkään. En mä jaksa enää kirjoittaa. En mä tiedä mitä sanoa. Ehkä mä sanon kuitenkin väärät sanat ja mun pointti ei tuu selväksi. Ehkä mä jatkan tätä huomenna. Mä en jaksa laittaa tähän ees kuvia