helmi – maaliskuu 2016
Kellun pinnalla, hengitän syvään. Koitan palauttaa itseni takaisin tähän hetkeen. Katoan aina jonnekkin kauas, syvälle dissosiaation maailmaan. Dissosiaation viidakossa samoilin jo lapsena. Seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, alkoholisti-äiti, pelko, huumeongelma, itsetuhoisuus ja itseinho, masennus.
Istun omassa yksiössä sängylläni ja kirjoitan tätä. Miten olen päässyt tähän asti? Ei elämä ainakaan liian helppoa ole ollut. Yhdestä olen onnellinen. Yhdestä ainoasta josta luopumaan jouduin.
”Kirjoita se ulos, laita kuulokkeet korviin ja musiikki täysille, kuvittele itsesi jonnekkin kauas, muista että sä oot se periksiantamaton tiikerityttö”, muistan. Näillä sanoilla on enemmän merkitystä kuin koskaan.
Hän auttoi mua ylös. Opetti juomaan, ja polttamaan savut. Kääntämään jointin ja keittämään vedot. Hän, jonka kanssa ei tarvinnut olla muuta, kuin se mitä silloin olin. Enään meitä ei yhdistänyt vain kovat kokemukset ja periksiantamattomuus, nyt meitä yhdisti huume. Tuo kirottu rakkaudentäyteinen aine. Se vei taakan pois harteilta, pysäytti karusellin päässä, antoi tunteen tyhjiöön. Kunnes vaikutus lakkasi. ”Kovin helppoa on vajota hetkiin joissa tunne on valhetta, sielusi kadotat vain öisiin retkiin syntyy syviä haavoja”,..
Mä muutin pois kotoa, eri paikkakunnalle, halusin lopettaa. Koko ajan silti mielessä pyöri että mistä löytäisin mun rakkautta, subua. Ja löytyihän sitä. Parin kuukauden jälkeen jouduin osastolle, ja sieltä laitokseen. Tuntui kuin elämä ois loppunu, tai oikeastaan tajusin, ettei mulla edes elämää ollut ollutkaan.
Aikansa kaikella, pääsin siis sieltäkin pois.Vaikka siitä on vasta muutama kuukausi, se tuntuu ikuisuudelta mulle. Nyt kolmatta päivää rehellisesti raittiina. Edes särkylääkettä en uskalla ottaa.
Mä sain viestin ”mukavaa loppuelämää muru, pidä itsestäsi huoli”, ja se tuntuu niin pahalta. Mun muru, sielunsisko, auttaja, rakas sukulainen. Ei voida olla yhteyksissä. Koska mä valitsin raittiuden mun murun sijasta. Mä tiedän, että silti me ollaan yhä ne periksiantamattomat tiikeritytöt, tällä kertaa vain aivan yksin. Aivan yksin. Yksin! Mun muru hukkuu huumeisiin ja mä annan sen hukkua.
Nyt on pakko jatkaa, jatkaa eteenpäin. Mä en jaksa ja tuntuu että kuolen sisältä, mutta mun pitää vain jatkaa eteenpäin. Rakentaa mulle elämä. Kyllä ne kyyneleet vielä joku päivä loppuu ja mä oon taas iloinen.
