Auttakaa minua, hukun sisäisiin kyyneliin, jotka hyökyaallot pois huuhtovat, vain rannanvaahtopäät jäljellä on siitä, minkä ulos kehostani päästin. Mutta se ei lähtenytkän. itkettää niin paljon, että sieluun sattuu. Mistä, minne, miksi? Mitä seuraavaksi? Mikä taivas on? Mitä se on? Auttakaa minua ennenkuin henkeni lähtee. En jaksaisi enää. Haluaisin vain olla kevyt. Verrattavissa sudenkorennon siipeen. Se möykky sisälläni kasvaa, Tuntuu niin pahalta. Mutta samalla tuntuu hyvältä se, että tämän tunnetilan vallitessa en tarvitse mitään. En rakkautta, hyväksyntää enkä maallista mammonaa, koska minulla on tämä olotila ja se täyttää minut täysin. Tahtoisin kyllä purkaa sen ulos, mutta onko pelottavampaa nähty? Kun terapianikin kohta loppuu ja lahjaksi kasvattamissani auringonkukissa ötökät asustaa. Niin mitä sitten teen? Pärjäänkö minä? Miten katson loppuun tämän filmini? Näyttelenkö siinä itse, vai onko tieni päätyttävä traagisesti? Koskaan se ei pääty. Olen siitä varma, mutta en voi sitä vahvistaa. Nyt möykky sisälläni kasvaa ja kuristaa. Olen asian äärellä, melkein ytimessä. Tiedän sen. Miten kertoisin sen niin, että voisin vapaaksi päästää, antaa sen lennähtää siivilleen, roihahtaa ja palaa sitten kuin feenix lintu. Niin että se saisi sammakot laulamaan ja minut tyyntymään. Rauhaa minä tarvitsen. Raittiutta. Hidastusta. Taukoa. Filmi poikki. Sitä minä haluankin. Siihen minä tähtään, mutta toimin toisin. Ehkä opin pikkuhiljaa, ehkä rykäyksittäin. Nyt minua itkettää, mutta oikeat asiat eivät pääse valloileen. Itkettää, kun mietin mitä minulle on tehty. Se mitä minä olen joutunut käymään läpi. Kaikki ne helvetit. Kun en uskaltanut kertoa minun tunteistani. Kun minua pelotti, kun en voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaaan voinut. Kun ei ollut mitään keinnoa selvitä siitä. Käsitellä sitä. Tajuta sitä. Ja se vain jatkui ja jatkui. Minä olin niin pieni, viaton, mutten lapsi enään. Lapsuuteni päättyi ensimmäiseen. Leikin silti barbeilla ja petzeillä. Rakentelin hevosille talleja ja pidin keppihevoskisoista. Menin yksin suolle leikkimään. Ei kukaan koskaan kysellyt. Se oli pelottavaa, mutta sielä olin rauhassa. Siellä olin yksin. Tarvitsen tilaa nyttenkin, ennenkuin tukehdun.
Kategoria: Yleinen
Hiljainen suuri seuralainen
Mä haluan kirjoittaa mun hiljaisesta seuralaisesta. Mä haluan kertoa sen, kuinka se on paisunut suureksi möykyksi. Möröksi. Sen kuinka sanat jää sanomatta, ahdistus jää purkamatta. Kuinka se kerääntyy salakavalasti. Painolasti kasvaa huomaamatta. Huomattavasti. Kuinka tuntuu sen huomatessaan, että jää aivan kaiken alle. Hukkuu siihen, ei oikein enään tiedä missä mennään. Kuinka se ahdistus esiintyy eri kehonosissa. Kuinka pahan olon se voikaan aiheuttaa. Surkean olon ja se kääntää ajatukset itseäni vastaan. Kääntää minut koko maailmaa vastaan. En tiedä mikä auttaisi. Koittaa purkaa sitä pala kerrallaan, elää hetki kerrallaan. Sortuu huonoihin valintoihin matkalla parempaan ja löytääkin itsensä vielä syvemmältä. En enään tiedä mitkä sanat auttaisi. En oikein tiedä mitä tekisin. Tältä se välillä tuntuu.
Crappy crap
Joku aika sitten kirjoitin tällaisen.
Vain taivas on rajana, katto pään päällä. Mä mietin sua täällä ja en tiedä, kuinka syvälle oon valmis sukeltamaan. Sun elämä on sekavuudests sekavuuteen, ajattomasta avaruuteen, rajattomasti. Mulla on koti missä haluan olla ja aina en. Mä toivisin että koirani kiertäis sut kaukaa ja kusis sun päälle. Mä tarvisin uuden tuulen, oon liian koukussa tähän. Mä toivoisin että sä löisit mua ja katkaisisit tän ajattomuuden. Mä en tiedä pitäisikö mun mennä suihkuun, miten pääsisin uneen. Käynkö nussimas jotain toista, haluun paistaa tän voissa ja juosta aamun avaruuteen. Tämä hetki on lempeä mutta kylmä ja se syö mua. En tiedä onko mulla rauha vai onko kadottamas suunnan. Haluan vain ylöspäin. Haluan korkealle vaikka ylhäällä huimaa ja mua pelottaa. Alas on liian pitkä matka. Suo on liian syvä. Mulla on liian kylmä. Mä en osaa hengittää vapaasti. En osaa rakastaa varovasti. En pysty katsomaan läheltä kauas tai kaukaa lähelle. Näen vain tämän tunteen ja joskus kadotan itseni. Haluan nuolla rippeesi.
This anxiety makes me feel how small i am
Miksi minulle tulee aina tää sama olo, miksei se mene pois? Miksi se kulkee aina mukana, enkö mä vois jo päästä pois sen otteesta, miksen pääse vapaaksi siitä? Miksi musta tulee aina niin kylmä, miksi minä en pysty olemaan läsnä? Miksi en pysty kohtaamaan ja käsittelemään näitä? Miksi mä olen näin heikko? Miksi mä tunnen itseni näin heikoksi? Miksi mun on aina pakko selvitä yksin, miksi en voi ottaa toisen apua ja lohdutusta vastaan silloin kun mä sitä eniten tarvitsen?
Se tunne kulkee mun pillusta varpaisiin, käsiin ja vatsaan. Niskaan ja kaulaan. Se tunne on niin epämielyttävä, niin kuvottava. Oksettaa, tuntuu niin kylmältä, tuntuu ettei se tunnu miltään. Se tunne hallitsee mua. Se pelottaa mua tosi paljon. En voi vaikuttaa siihen, tulee paniikki.
Musta tuntuu, että mä voisin kaivaa suonet mun käsistä. Musta tuntuu, että mä voisin juoda pullon viina yhdellä kerralla. Tai vetää mitä vaan eteen sattuu. Enkelipölyä saatana. Se tunne on niin hirveä, etten halua elää enään.
Mä työnnän ne tunteet ja ajatukset pois. Mä vajoan johonki saatanan varjojen dissosiaatio maailmaan. En tunne mitään. En nää mitään. En kuule mitään. Silloin mua ei oo. Vaikka mä puhuisin tai tekisin jotain, silloin mua ei oo.
Mä toivoisin, että mä voisin laittaa silmät kii. Että mä pääsisin sillä pakoon. Niinku mä pienenä tein, mä suljin silmät ja kuvittelin itseni muualle. Se ei toimi enään. Mä en voi paeta enään sulkemalla silmät. Mun on joko kohdattava se, tai tehtävä jotain epäterveellistä. Mä haluun kohdata nää jutut ja tunteet, mutta mä en uskalla. Nää on hirveämpiä, ku oman käden katki sahaaminen. Tää on sisäistä. Tää on paskaa. Tää on hirveetä. Mua itkettää, mutta mulla ei oo kyyneleitä. Mun tekee mieli huutaa, mutta mulla ei oo ääntä. Mun tekee mieli juosta, mutta jalat ei kanna. Mun tekee mieli tarrautua toisen ihmiseen haliin. Mutta mua ei voi koskea. Mä en voi koskea. Jos mä puhun, mun sanat ei enään tottele mua. Mä en osaa enään kirjoittaa.
Kirjoitin tän tekstin about viikko sitten, kauhean ahdistus/poissaolokohtauksen jälkeen. Sitä olotilaa ja tunnetilaa on niin vaikeaa kuvata, mutta jotenkin se täytyy purkaa
Kuvat ja teksti ©amanda
Hups metsään meni
How tired can human be?
. . . mä unohdin soittaa ja se tuli mieleen ja ajattelin soittaa kohta, mutta unohdin uudestaan. Mä istun täs olkkarissa sohvalla, koira nukkuu vieressä, sea fm soi ja mä opiskelen. Tai yritän ainakin. Kirjat on ollut lainassa koulun kirjastosta jo kuukauden. Myöhästymis ilmoitus tuli jo. Läppärin näppäimistö on paskana (voit varmaan kuvitella mitä tuskaa on kirjoittaa näyttönäppäimistöllä), päätä särkee, väsyttää. Ei tehtäviä voi kukaan jaksaa kirjottaa ilman näppäimistöä. Unohdin mennä leffaan tänään. Viime viikolla nukuin terapian ohi. Mut ainakin mä pilkoin valmiiksi perunat ja bataatit ja porkkanat huomista ruokaa varten. Ja muistin/ jaksoin käydä suihkussa. Vituttaa jo valmiiksi (paremminkin oksettaa) huominen, have to go to school. Ihan normi settiä, mutta en oo kahteen viikkoon käynyt juuri missään, (koulussa tms), mutta lääkärissä kävin viime viikolla, hain take away kahvin ennen lääkäriä ja avohoitotalolla mun kädet tärisi niin että puolet kahveista läikky lattialle ja toiset puolet vaatteille (hieman liioitellusti), että näytin varmaan nistiltä viekkareissa (olin vieläpä ilman meikkiä) oikeesti olin vaan paniikissa , mutta palataan nyt asiaan, eli huomiseen koulupäivään. Yritän löytää jonku syyn koko ajan, ettei mun tarvis mennä. Mutta ei kuumekkaan tunnu pelkällä tahdonvoimalla nousevan. Mä kirjotan taas ihan mitä sattuu (tipahdan kohta). Ohessa kuva mun vauvvasta ❤ 8vko
”Aja suoraan kotiin, keskity hengittämään hengitä rauhallisesti, ulos, sisään eee-eei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään
sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin, sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin
Sinut kyllä tunnetaan, sinä et tunne ketään sinusta tiedetään kaikki, sinä et tiedä mitään perheestäsi ei ole kerrottavaa siihen kuuluu aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin Jos sinut pysäytetään, se on muka yllättävää älä kerro mitään, kysy vaan niiden hätää eee-eei, tänään ei ole tapahtunut, yhtään mitään sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin (menossa kotiii-ii-iin)”
Älä muuta itseäsi, älä ota itseesi
Älä muuta itseäsi, älä ota itseesi
Sanoin usein kaikenlaista. Sanat, ne ovat vain sanoja. Ne saavat merkityksen vasta, kun ne tuntee. Silloin kun sanat saavat aikaan jonkin tunteen. Silloin ne tarkoittavat. Silloin niiden painon ja arvon tuntee. Silloin, kun sanat päästää irti, ei niitä saa takaisin. Kun joku ne kuulee, on kuulijan päätettävissä, mitä sanat merkitsevät. Sillä hän ne tuntee, jos tuntee. Sanoja vo korvata ja sanoilla voi korjata tilanteen, mutta valitse varoen, sanat voivat olla arvokkaita.