Auttakaa pientä lasta kohtaamaan

Auttakaa minua, hukun sisäisiin kyyneliin, jotka hyökyaallot pois huuhtovat, vain rannanvaahtopäät jäljellä on siitä, minkä ulos kehostani päästin. Mutta se ei lähtenytkän. itkettää niin paljon, että sieluun sattuu. Mistä, minne, miksi? Mitä seuraavaksi? Mikä taivas on? Mitä se on? Auttakaa minua ennenkuin henkeni lähtee. En jaksaisi enää. Haluaisin vain olla kevyt. Verrattavissa sudenkorennon siipeen. Se möykky sisälläni kasvaa, Tuntuu niin pahalta. Mutta samalla tuntuu hyvältä se, että tämän tunnetilan vallitessa en tarvitse mitään. En rakkautta, hyväksyntää enkä maallista mammonaa, koska minulla on tämä olotila ja se täyttää minut täysin. Tahtoisin kyllä purkaa sen ulos, mutta onko pelottavampaa nähty? Kun terapianikin kohta loppuu ja lahjaksi kasvattamissani auringonkukissa ötökät asustaa. Niin mitä sitten teen? Pärjäänkö minä? Miten katson loppuun tämän filmini? Näyttelenkö siinä itse, vai onko tieni päätyttävä traagisesti? Koskaan se ei pääty. Olen siitä varma, mutta en voi sitä vahvistaa. Nyt möykky sisälläni kasvaa ja kuristaa. Olen asian äärellä, melkein ytimessä. Tiedän sen. Miten kertoisin sen niin, että voisin vapaaksi päästää, antaa sen lennähtää siivilleen, roihahtaa ja palaa sitten kuin feenix lintu. Niin että se saisi sammakot laulamaan ja minut tyyntymään. Rauhaa minä tarvitsen. Raittiutta. Hidastusta. Taukoa. Filmi poikki. Sitä minä haluankin. Siihen minä tähtään, mutta toimin toisin. Ehkä opin pikkuhiljaa, ehkä rykäyksittäin. Nyt minua itkettää, mutta oikeat asiat eivät pääse valloileen. Itkettää, kun mietin mitä minulle on tehty. Se mitä minä olen joutunut käymään läpi. Kaikki ne helvetit. Kun en uskaltanut kertoa minun tunteistani. Kun minua pelotti, kun en voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaaan voinut. Kun ei ollut mitään keinnoa selvitä siitä. Käsitellä sitä. Tajuta sitä. Ja se vain jatkui ja jatkui. Minä olin niin pieni, viaton, mutten lapsi enään. Lapsuuteni päättyi ensimmäiseen. Leikin silti barbeilla ja petzeillä. Rakentelin hevosille talleja ja pidin keppihevoskisoista. Menin yksin suolle leikkimään. Ei kukaan koskaan kysellyt. Se oli pelottavaa, mutta sielä olin rauhassa. Siellä olin yksin. Tarvitsen tilaa nyttenkin, ennenkuin tukehdun.

The weird sad lonely girl

I’ve always been the weird one, the girl with the biggest secret in her heart which no one knew. The girl with stones in her backpack. Girl with the saddest eyes and the most painful past. I was the one and I never knew anyone like me. I tought i was the onlyone, i tought that if i don’t tell anyone no one would never know and when the time goes on it stops hurting me. With every new day the weight gained a little more. The pain got a little harder and her steps got slower. Everyday she lost a bit of herself. Every day a little more.

Everytime it was happening she disappeared somewhere far from her body. Somewhere where she was watching and thinking what that girl is doing there. Who is she? What is she? Is she even a human. Is she  really she or someone else? Is it all really happening to her?

And everytime the weight got too heavy she run to her own reality. The reality where she didn’t even excist. It’s so sad cause she already were almost invisible. She had no one having her back cause no one knew. She was so so alone, even when she was surrounded by people. She couldn’t be with people. She didn’t knew anyone like her. And she tought that there were something wrong with her. She draw out the pain by cutting her wrists. And no one understood cause no one knew.  She was so alone with all cause she couldn’t talk. It was too painful and she felt like she was gonna die if she’d talk.

One  day it all was too much, her backpack ripped. She told her mother the biggest secret, the secret which she kept on her own for many years. And she doesn’t died. It was so shameful and so relieving. She wasn’t alone anymore. The feeling of loneliness never got away, but today she doesn’t have to be alone with it. Nowadays she can always talk. And it will always help. Cause she is not gonna be all alone ever again if she doesn’t want. Now she knows she is not the onlyone.

Please, please, don’t be left alone. I know it feels like you are left alone, but trust me it’s not true. You are the one who is driving people away. People wants to support you, but they can’t if you don’t talk. I’m begging you be brave, open up to me, open up to somebody. It will help! Maybe not in the moment, but when time goes on it will. And you don’t need to be alone. When it feels like there is no one who could never understand you,  believe me there is! There is always people who will understand you, you just haven’t met them yet. You are the only one who can chance it, chance everything. You don’t have to do it alone when you need somebody. It will be all okay.

Helvetti

Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 52244

 

 

 

 

 

Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun  sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 52246

 

 

 

 

 

Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!52259

 

 

 

 

 

Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU)  Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!52218

 

 

 

 

 

Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois  siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.