”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”

Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain  mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.

Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.

Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.

”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”

Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä.  Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.

Kursivoidut sanat ©Haloo Helsinki – tää rakkaus ei lopu koskaan  kuvat ©amanda

Jatka artikkeliin

Miksi

Mä haluaisin takaisin viime syksyyn, viimeisiin vetoihin, tai viidentoistavuoden ikään, kaipaan sitä. Etenkin sitä, kun pystyi ohjailemaan omaa elämäänsä, tavallaan, lähtee vetään tai dokaan tai minnevaan, eikä kertoo kenellekään. Mull on ikävä niitä aikoja, kelan rannas ryyppäämiset, kaikki säädöt ja valheet, ne tuntuu niin tutuilta nyt kun aattelee. Ja turvallisilta. Mulla oli Badi, joka piti mut aisois, mutta jakoi oman maailmansa ja paratiisinsa mun kans. Ei mulla silloin ollut huolta itsestäni. Tai ehkä oli, en muista kunnolla. Muistan kyllä miten tyhjä ja rikki mä silloin olin. Valheet, kaksoiselämä, huumeet antoi täytettä. Tai oikeastaan tyhjensi mua lisää. Kyllä mä silti muistan huonot päivät ja huonot vedot, mutta mun ekoja vetoja tai savuja en kyllä unohda.

Nyt musta tuntuu niin oudolta, autiolta. En tiedä. Tuntuu, että pää levii. Okei, ainahan se on meinannu levitä, mut ny tää on erilaista. Että joka päivä yks kasassa pitävä nauha katkeaa. Mutta se kai kuuluu asiaan. Mutta mä oon loppu. Totally. Trött på idrått. Enkä mä meinaa, etteikö mulla ois hyviä päiviä tai hyviä hetkiä. Mutta ne nauhat katkeilee.

Miksi mä en ole saanut syntyä tavalliseen perheeseen, miksen mä ole saanut tavallista elämää?!? Miksi mä joudun vuosia kantamaan kiviä repussa, joka lopulta ratkeaa, ja paikkaamaan sitä loppuelämän?!? MIKSI

Toisaalta olen kiitollinen kaikesta kokemastani. Jollain tavalla. Ainakin välillä. Koska mä olen kasvanut jokaisen koettelemuksen myötä vähän. Ja ymmärtänyt vähän. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

bacgmf2wi2