”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”

Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain  mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.

Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.

Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.

”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”

Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä.  Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.

Kursivoidut sanat ©Haloo Helsinki – tää rakkaus ei lopu koskaan  kuvat ©amanda

Jatka artikkeliin

Murulta Murulle

15. 7. 2016

” Muru, anna anteeksi   En ois saanu hylätä sua   en todellakaan halunnu, ett näin kävis   mä halusin aikaa toipuu ja parantuu, mutta mä en koskaan parane, etkä sääkään muru   Ainoo mitä voidaan, ollaan rikkinäisiä yhdessä   annetaan sateen kastella, tuulten piiskata, auringon sokaista ja haavojen vuotaa, mutta toisiamme halaten   Aletaan muru alusta   Tutustutaan ja nauretaan, valvotaan yö ja torkutaan päivä   Annetaan anteeksi   Mä oon tehny virheitä   Toivon, että hyväksyt mut vielä   Elämänkukka muistuttaa susta ja se on mun kaulassa pysynyt   Paljon on sanoja, jotka voimalla tukahduttaa, ei tule ulos   Mä toivon, että mun kasvoilta loistaa ne sanat   Mä en tiedä mitä teen   Mua pelottaa, että on liian myöhäistä   Ehkä suakin pelottaa   Kyllähän me toisia ymmärretään   Meillä on jotain mitä muilla ei   Ei oo kukaan sua parempi mua lohduttaan, eikä kuunteleen, ei kukaan ole mulle kuin sä olet   Sä olet mulle sisko ja rakas sukulainen, tuttu ja tuntematon, kaunis ja paljas mun oikea käsi -à ei oo elämä helppoa ilman toista kättä   <3: llä Muru #1 ”

altauoghmilly2yi5zndq3z-d1a8j86whtzkvu-49wdarjw

17. 7. 2016

Muru, sä et ollut valmis kohtaamaan mua,

Sä et ollut valmis, enkä mäkään oo.

 

Kävelin rannalle kirjoittamaan, Ihana tuuli pyyhkii pahan pois.

Kai mun vahvuus on aina ollut tunteiden piilottaminen.

Työnnän varpaat hiekkaan, otan savut röökistä ja katson pilviä.

 

Aurinko sokaisee, olen yksin, rööki palaa loppuun, hiljennyn

Haluan vain pois, pois täältä

Pois, pakoon…

klsajofgap

Mun on vaikeaa olla. Mää olen tosi väsynyt. Ja mulla on helvetin kova ikävä. Ja toivo, ett sääkin muru raitistut. Mua pelottaa myös. Entä jos sä et muru selviä? Ja mitä sit, kun mä täytän 18? Vaikka eihän ny etukäteen kannata murehtia. Mutta huolen, pelon, ahdistuksen ja ikävän tunteille ei voi mitään. Ne tulee ja menee ja välissä imee kaikki mehut, .. Voispa niin ajassa palata taaksepäin, ett sulle oisin halin antanut. Katsonut silmiin ja sanonu ett olet rakas. Sellai että mä en vaan häviäis. Mut mä hävisin.

  • ” Paine helpottaa veden alla mul on helpompaa menee vaan hermot taas kun katon ulos mun maailmaan ja tiedät etten voi kertookaan veden alla on helpompaa sit vedän eteen nää verhot taas et muut ei nää mun maailmaan ”
  • (Mikael Gabriel – Veden alla
  • kkkkkkllll

Kuvat: (c) Amanda

viinaa huumeita ja väkivaltaa

helmi – maaliskuu 2016

Kellun pinnalla, hengitän syvään. Koitan palauttaa itseni takaisin tähän hetkeen. Katoan aina jonnekkin kauas, syvälle dissosiaation maailmaan. Dissosiaation viidakossa samoilin jo lapsena. Seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, alkoholisti-äiti, pelko, huumeongelma, itsetuhoisuus ja itseinho, masennus.

Istun omassa yksiössä sängylläni ja kirjoitan tätä. Miten olen päässyt tähän asti? Ei elämä ainakaan liian helppoa ole ollut. Yhdestä olen onnellinen. Yhdestä ainoasta josta luopumaan jouduin.

”Kirjoita se ulos, laita kuulokkeet korviin ja musiikki täysille, kuvittele itsesi jonnekkin kauas, muista että sä oot se periksiantamaton tiikerityttö”, muistan. Näillä sanoilla on enemmän merkitystä kuin koskaan.

Hän auttoi mua ylös. Opetti juomaan, ja polttamaan savut. Kääntämään jointin ja keittämään vedot. Hän, jonka kanssa ei tarvinnut olla muuta, kuin se mitä silloin olin. Enään meitä ei yhdistänyt vain kovat kokemukset ja periksiantamattomuus, nyt meitä yhdisti huume. Tuo kirottu rakkaudentäyteinen aine. Se vei taakan pois harteilta, pysäytti karusellin päässä, antoi tunteen tyhjiöön. Kunnes vaikutus lakkasi. ”Kovin helppoa on vajota hetkiin joissa tunne on valhetta, sielusi kadotat vain öisiin retkiin syntyy syviä haavoja”,..

Mä muutin pois kotoa, eri paikkakunnalle, halusin lopettaa. Koko ajan silti mielessä pyöri että mistä löytäisin mun rakkautta, subua. Ja löytyihän sitä. Parin kuukauden jälkeen jouduin osastolle, ja sieltä laitokseen. Tuntui kuin elämä ois loppunu, tai oikeastaan tajusin, ettei mulla edes elämää ollut ollutkaan.

Aikansa kaikella, pääsin siis sieltäkin pois.Vaikka siitä on vasta muutama kuukausi, se tuntuu ikuisuudelta mulle. Nyt kolmatta päivää rehellisesti raittiina. Edes särkylääkettä en uskalla ottaa.

Mä sain viestin ”mukavaa loppuelämää muru, pidä itsestäsi huoli”, ja se tuntuu niin pahalta. Mun muru, sielunsisko, auttaja, rakas sukulainen. Ei voida olla yhteyksissä. Koska mä valitsin raittiuden mun murun sijasta. Mä tiedän, että silti me ollaan yhä ne periksiantamattomat tiikeritytöt, tällä kertaa vain aivan yksin. Aivan yksin. Yksin! Mun muru hukkuu huumeisiin ja mä annan sen hukkua.

Nyt on pakko jatkaa, jatkaa eteenpäin. Mä en jaksa ja tuntuu että kuolen sisältä, mutta mun pitää vain jatkaa eteenpäin. Rakentaa mulle elämä. Kyllä ne kyyneleet vielä joku päivä loppuu ja mä oon taas iloinen.

altAi9gGFafZBTbybtxK3bnbedQJxNFqkUWesPYHYisl465