Häpeä

Häpeän tunne on merkinnyt minulle kuin olemassa olon lakkaamista. Suuren häpeän vyöryessä yli olen itse kadonnut toiseen todellisuuteen, tarkemmin sanottuna kokenut dissosiaatiota. Kuka minä olen, mikä minä olen. Minä en ole kukaan, minä olen kuka tahansa, voin leijua tilanteesta pois dissoamalla.

Häpeän tunne on ollut niin voimakas ja tilanteet, joissa olen kokenut häpeää ovat olleet usein tilanteita, joissa minut on emotionaalisesti hylätty, nöyryytetty ja paheksuttu.

Häpeä on tuntunut kehossa esimerkiksi niin että raajani puutuvat, tuntuu kuin ylitse vyöryisi aalto, sydän alkaa hakkaamaan ja olo on likainen. Tuntuu kuin toisen katse voisi tappaa. Tuntuu jähmettyneeltä, likaiselta, vialliselta, kehossa on inhottava olo. Minulla häpeään liittyy myös tuntemuksia alapäässä. Lapsesta asti minulla on tullut sellainen inhottava tykyttävä tunne sinne.

Olen ilmeisesti oppinut pelkäämään häpeää kuollakseni. Onko ihmekään. Koulussa ala-asteella meidän luokalla oli aleksi niminen poika. Hän ihastui minuun ja sain kuulla muilta oppilailta uteluita ja hämmästelyitä ja ivailuja. Ihastuminen liittyy rakkauteen, rakkaus liittyy hyväksyntään ja hyväksyntää sain vaarilta. Hyväksikäyttö aiheutti häpeää- tuloksena oli, että yritin kaikin keinoin saada tilanteen muuttumaan. Syytin häpeän aiheuttamasta pahasta olosta aleksia ja sitä, että hän oli ihastunut minuun. Aloin kiusata aleksia, kun istuimme luokassa vierekkäin vedin pulpetin kauemmas hänestä. Kutsuin häntä luuseriksi. Kirjoitin hänelle lapun, missä kysyin keneen hän on ihastunut. Lapussa kehotettiin viemään vastaus opettajan pöydälle. Lapussa ei lukenut lähettäjän nimeä. Aleksi vei lapun opettajalle ja opettaja tivasi kuka lapun on kirjoittanut. En myöntänyt mitään. Opettaja oli raivoissaan ja uhkasi että poliisi tulee ottamaan sormenjälkitestin lapusta. Oloni oli pitkään kamala. Yritykseni eliminoida häpeä synnytti vain lisää häpeää. Ja tietysti myös pelkoa siitä jäänkö kiinni ja siitä mitkä olisivat seuraamukset.

Kuinka voisin

 

Mun koira on hullu. Yli energinen. Se juoksee vaikka päin seiniä jos huvittaa. Mun koira rakastaa ruokaa. Ja syödä mun huonekaluja. Mun koira nauttii, kun saa pöydältä napattua jonkun tavaran ja juoksee onnessaan karkuun. Mun koira ei aina tottele. Välillä on liikaa energiaa ja liikaa mielenkiintoisia ärsykkeitä. Mun koira joskus näykkäsee, kun innostuu. Se saattaa hypätä jalkoja vasten, kun innostuu. Mun koira saattaa kakata lattialle ja kävellä paskansa päältä (varsinkin sen jälkeen, kun oon siivonnut).

Mutta miten sen silmät tuikkii. Niistä loistaa pohjattoman suuri luottamus. Niistä loistaa kunnioitus. Niistä loistaa rakkaus. Miten sanattoman kaunis on se viesti, mitä ei voi sanoin kertoa. Miten minä itse uskaltaisin katsoa silmiin. Luottaa. Kunnioittaa. Rakastaa. Miten uskaltaisin olla haavoittuvainen. Häpeättömästi oma itseni. Kuinka voisin itseni vapauttaa, muuttamatta totuutta. Kuinka voisin olla sellainen kun olen ja sen jälkeen katsoa toista ihmistä noilla silmillä, tuolla kunnioituksella, luottamuksella ja rakkaudella.

Kuvat: © Johanna

Mua ei oo

”Voin olla niinkuin muutkin on
Tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa
Mä rikon sen jään
Mut peilistä mä pelkän naamion nään

Ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen

Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo

Mä oon kai tyhmä ja lapsellinen
Ja naurettava kun itse myönnänkin sen
Pelaatte pelii se ei kiinnosta mua
Ei tarvii voittaa
Mun ei tarvii onnistua

Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Joskus mä lennän kauemmaksi
Lähemmäs aurinkoon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua oo”

Haloo Helsinki – Mua ei oo