Avainsana: Addiktio
tunteeton totuus sattuu
Tää on viesti mun rakkaalle, mutta mä haluan jakaa sen tänne. Mä haluan kertoa mitä mun elämä nyt on. Muuntelin vähän alkuperäistä viestiä.
-Se lähti siitä ku hain sillon leikkauksen jälkeen ne lääkkeet, panacodin cirdaludin ja keripinorit, mä tiesin et täs käy näin mut silti mä otin ne. Ja ne pamit en mä ny oikeesti ois niitä tarvinnu, mut mä oon addikti ja se oli hyvä syy vetää kaikkee ku jalka on niin paskana. Tradolaneja, panacodeja, ketipinoreita, pameja, buranaa. Sit kun e loppu, mä hain lainan, maksoin toisen pikavipin pois, ostin koiralle ruokaa ja itelle älliä ja rivan (lyricoita ja rivatrillin). Huomenna mä aion ostaa gaboja. Rakas mä en halua käyttää niitä, mutta ne helpottaa mun oloa, mä pystyn olemaan ihan rauhassa, mua ei ahista.
Mulla on niitä jaksoja että oon hirveen masentunu enkä jaksa tyyliin ees pukea vaatteita päälle, ja sit on niitä jaksoja ku mä siivoan, kokkaan, urheilen, matkustaan, sisustan, teen kaikkea ihan hulluna. Tiiät varmasti mitä mä tarkoitan. Mut nää auttaa, mun elämä tuntuu tasaselta. Mut mä oon ihan kuses, mulla on enää yks tapaaminen päihdetyöntekijän kans ja sit loppuu jälkihuolto ja mulle jää vaan terapia. Mun on varmaan pakko varata redille aika (mielenterveys ja päihde klinikka tääl), että saan uuden päihdetyöntekijän ja tästä paskasta irti. Sen takii että mä voin jatkaa mun koulua, saada lapsen sun kans, muuttaa sun kans yhteen ja rakastaa sua.
Mut mä haluan että tää olo ois pysyvä, tää on tosi vaikeeta rakas. Tää on niinkun sokkelo, sä nouset ylös ja näät ulospääsyn, mutta et löydä sitä. Et halua löytää sitä. Sisälläs on hirveä taistelu, sä oot kahden maailma välissä. Vähän niinku ois kaks täydellistä vaihtoehtoa, lähdetkö lomalle hiekkarannoille, vai lähdetkö vaeltamaan jonnekkin luonnon helmaan, kallioille, rakastelemaan pellolle.
Sä et ehkä ymmärrä kaikkea, mutta riittää että sä rakastat mua. Koska mä rakastan sua
Helvetti
Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 
Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 
Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!
Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU) Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!
Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.
Mitä sit tapahtuu, jos hetkeen täysin antautuu, viekö se ihan kaiken; onnea kuitenkaan sais en
Tuntuu tyhjältä, ihan kuin oisin elävä kuollut. Mut vaihtoehtoja on monia. Tänä iltana mä haluun elää, ja siinä mua auttaa teksi, badi, bisse ja mikko. Tänään mulla on ihana olo, hyvää seksiä ja rakkaat ympärillä. Tänään mun ei tarvitse miettiä mitään. Tänään voin vain vapautua, tänään mä voin vain unohtaa kaiken. Tänään on mun vapaapäivä siitä helvetistä ja mä aion ostaa menolipun (viivat) taivaaseen.