Amanda, tekijä sivustolla HILJAINEN SEURALAINEN

Häpeä

Häpeän tunne on merkinnyt minulle kuin olemassa olon lakkaamista. Suuren häpeän vyöryessä yli olen itse kadonnut toiseen todellisuuteen, tarkemmin sanottuna kokenut dissosiaatiota. Kuka minä olen, mikä minä olen. Minä en ole kukaan, minä olen kuka tahansa, voin leijua tilanteesta pois dissoamalla.

Häpeän tunne on ollut niin voimakas ja tilanteet, joissa olen kokenut häpeää ovat olleet usein tilanteita, joissa minut on emotionaalisesti hylätty, nöyryytetty ja paheksuttu.

Häpeä on tuntunut kehossa esimerkiksi niin että raajani puutuvat, tuntuu kuin ylitse vyöryisi aalto, sydän alkaa hakkaamaan ja olo on likainen. Tuntuu kuin toisen katse voisi tappaa. Tuntuu jähmettyneeltä, likaiselta, vialliselta, kehossa on inhottava olo. Minulla häpeään liittyy myös tuntemuksia alapäässä. Lapsesta asti minulla on tullut sellainen inhottava tykyttävä tunne sinne.

Olen ilmeisesti oppinut pelkäämään häpeää kuollakseni. Onko ihmekään. Koulussa ala-asteella meidän luokalla oli aleksi niminen poika. Hän ihastui minuun ja sain kuulla muilta oppilailta uteluita ja hämmästelyitä ja ivailuja. Ihastuminen liittyy rakkauteen, rakkaus liittyy hyväksyntään ja hyväksyntää sain vaarilta. Hyväksikäyttö aiheutti häpeää- tuloksena oli, että yritin kaikin keinoin saada tilanteen muuttumaan. Syytin häpeän aiheuttamasta pahasta olosta aleksia ja sitä, että hän oli ihastunut minuun. Aloin kiusata aleksia, kun istuimme luokassa vierekkäin vedin pulpetin kauemmas hänestä. Kutsuin häntä luuseriksi. Kirjoitin hänelle lapun, missä kysyin keneen hän on ihastunut. Lapussa kehotettiin viemään vastaus opettajan pöydälle. Lapussa ei lukenut lähettäjän nimeä. Aleksi vei lapun opettajalle ja opettaja tivasi kuka lapun on kirjoittanut. En myöntänyt mitään. Opettaja oli raivoissaan ja uhkasi että poliisi tulee ottamaan sormenjälkitestin lapusta. Oloni oli pitkään kamala. Yritykseni eliminoida häpeä synnytti vain lisää häpeää. Ja tietysti myös pelkoa siitä jäänkö kiinni ja siitä mitkä olisivat seuraamukset.

Dead image

Kuvaaja Yasin Gündogdu palvelusta Pexels

I was exhausted from your love

or what i tought was love

I can’t stop it

can’t stop loving you

thinking of you

it hurts

you don’t love me anymore

if you ever did

and i can’t blame you for that

Your skin

so salty

your breath

like a death

I woke you up

hangover

moment of forever

Messy hair

empty cans

all over

eye contact

so avoided

sadness bubbling

Wanna touch you

wanna love you

wanna heal you

are you even here

were you ever here

have i stood here alone

all the time

was it all just mirage

a dead image

which never really existed

Text (c) Amanda

Auttakaa pientä lasta kohtaamaan

Auttakaa minua, hukun sisäisiin kyyneliin, jotka hyökyaallot pois huuhtovat, vain rannanvaahtopäät jäljellä on siitä, minkä ulos kehostani päästin. Mutta se ei lähtenytkän. itkettää niin paljon, että sieluun sattuu. Mistä, minne, miksi? Mitä seuraavaksi? Mikä taivas on? Mitä se on? Auttakaa minua ennenkuin henkeni lähtee. En jaksaisi enää. Haluaisin vain olla kevyt. Verrattavissa sudenkorennon siipeen. Se möykky sisälläni kasvaa, Tuntuu niin pahalta. Mutta samalla tuntuu hyvältä se, että tämän tunnetilan vallitessa en tarvitse mitään. En rakkautta, hyväksyntää enkä maallista mammonaa, koska minulla on tämä olotila ja se täyttää minut täysin. Tahtoisin kyllä purkaa sen ulos, mutta onko pelottavampaa nähty? Kun terapianikin kohta loppuu ja lahjaksi kasvattamissani auringonkukissa ötökät asustaa. Niin mitä sitten teen? Pärjäänkö minä? Miten katson loppuun tämän filmini? Näyttelenkö siinä itse, vai onko tieni päätyttävä traagisesti? Koskaan se ei pääty. Olen siitä varma, mutta en voi sitä vahvistaa. Nyt möykky sisälläni kasvaa ja kuristaa. Olen asian äärellä, melkein ytimessä. Tiedän sen. Miten kertoisin sen niin, että voisin vapaaksi päästää, antaa sen lennähtää siivilleen, roihahtaa ja palaa sitten kuin feenix lintu. Niin että se saisi sammakot laulamaan ja minut tyyntymään. Rauhaa minä tarvitsen. Raittiutta. Hidastusta. Taukoa. Filmi poikki. Sitä minä haluankin. Siihen minä tähtään, mutta toimin toisin. Ehkä opin pikkuhiljaa, ehkä rykäyksittäin. Nyt minua itkettää, mutta oikeat asiat eivät pääse valloileen. Itkettää, kun mietin mitä minulle on tehty. Se mitä minä olen joutunut käymään läpi. Kaikki ne helvetit. Kun en uskaltanut kertoa minun tunteistani. Kun minua pelotti, kun en voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaaan voinut. Kun ei ollut mitään keinnoa selvitä siitä. Käsitellä sitä. Tajuta sitä. Ja se vain jatkui ja jatkui. Minä olin niin pieni, viaton, mutten lapsi enään. Lapsuuteni päättyi ensimmäiseen. Leikin silti barbeilla ja petzeillä. Rakentelin hevosille talleja ja pidin keppihevoskisoista. Menin yksin suolle leikkimään. Ei kukaan koskaan kysellyt. Se oli pelottavaa, mutta sielä olin rauhassa. Siellä olin yksin. Tarvitsen tilaa nyttenkin, ennenkuin tukehdun.

The weird sad lonely girl

I’ve always been the weird one, the girl with the biggest secret in her heart which no one knew. The girl with stones in her backpack. Girl with the saddest eyes and the most painful past. I was the one and I never knew anyone like me. I tought i was the onlyone, i tought that if i don’t tell anyone no one would never know and when the time goes on it stops hurting me. With every new day the weight gained a little more. The pain got a little harder and her steps got slower. Everyday she lost a bit of herself. Every day a little more.

Everytime it was happening she disappeared somewhere far from her body. Somewhere where she was watching and thinking what that girl is doing there. Who is she? What is she? Is she even a human. Is she really she or someone else? Is it all really happening to her?

And everytime the weight got too heavy she run to her own reality. The reality where she didn’t even excist. It’s so sad cause she already were almost invisible. She had no one having her back cause no one knew. She was so so alone, even when she was surrounded by people. She couldn’t be with people. She didn’t knew anyone like her. And she tought that there were something wrong with her. She draw out the pain by cutting her wrists. And no one understood cause no one knew. She was so alone with all cause she couldn’t talk. It was too painful and she felt like she was gonna die if she’d talk.

One day it all was too much, her backpack ripped. She told her mother the biggest secret, the secret which she kept on her own for many years. And she doesn’t died. It was so shameful and so relieving. She wasn’t alone anymore. The feeling of loneliness never got away, but today she doesn’t have to be alone with it. Nowadays she can always talk. And it will always help. Cause she is not gonna be all alone ever again if she doesn’t want. Now she knows she is not the onlyone.

Please, please, don’t be left alone. I know it feels like you are left alone, but trust me it’s not true. You are the one who is driving people away. People wants to support you, but they can’t if you don’t talk. I’m begging you be brave, open up to me, open up to somebody. It will help! Maybe not in the moment, but when time goes on it will. And you don’t need to be alone. When it feels like there is no one who could never understand you, believe me there is! There is always people who will understand you, you just haven’t met them yet. You are the only one who can chance it, chance everything. You don’t have to do it alone when you need somebody. It will be all okay.

Hiljainen suuri seuralainen

Mä haluan kirjoittaa mun hiljaisesta seuralaisesta. Mä haluan kertoa sen, kuinka se on paisunut suureksi möykyksi. Möröksi. Sen kuinka sanat jää sanomatta, ahdistus jää purkamatta. Kuinka se kerääntyy salakavalasti. Painolasti kasvaa huomaamatta. Huomattavasti. Kuinka tuntuu sen huomatessaan, että jää aivan kaiken alle. Hukkuu siihen, ei oikein enään tiedä missä mennään. Kuinka se ahdistus esiintyy eri kehonosissa. Kuinka pahan olon se voikaan aiheuttaa. Surkean olon ja se kääntää ajatukset itseäni vastaan. Kääntää minut koko maailmaa vastaan. En tiedä mikä auttaisi. Koittaa purkaa sitä pala kerrallaan, elää hetki kerrallaan. Sortuu huonoihin valintoihin matkalla parempaan ja löytääkin itsensä vielä syvemmältä. En enään tiedä mitkä sanat auttaisi. En oikein tiedä mitä tekisin. Tältä se välillä tuntuu.

Crappy crap

Joku aika sitten kirjoitin tällaisen.

Vain taivas on rajana, katto pään päällä. Mä mietin sua täällä ja en tiedä, kuinka syvälle oon valmis sukeltamaan. Sun elämä on sekavuudests sekavuuteen, ajattomasta avaruuteen, rajattomasti. Mulla on koti missä haluan olla ja aina en. Mä toivisin että koirani kiertäis sut kaukaa ja kusis sun päälle. Mä tarvisin uuden tuulen, oon liian koukussa tähän. Mä toivoisin että sä löisit mua ja katkaisisit tän ajattomuuden. Mä en tiedä pitäisikö mun mennä suihkuun, miten pääsisin uneen. Käynkö nussimas jotain toista, haluun paistaa tän voissa ja juosta aamun avaruuteen. Tämä hetki on lempeä mutta kylmä ja se syö mua. En tiedä onko mulla rauha vai onko kadottamas suunnan. Haluan vain ylöspäin. Haluan korkealle vaikka ylhäällä huimaa ja mua pelottaa. Alas on liian pitkä matka. Suo on liian syvä. Mulla on liian kylmä. Mä en osaa hengittää vapaasti. En osaa rakastaa varovasti. En pysty katsomaan läheltä kauas tai kaukaa lähelle. Näen vain tämän tunteen ja joskus kadotan itseni. Haluan nuolla rippeesi.

Mä kuuntelen hetken tätä sadetta

Jatka artikkeliin Mä kuuntelen hetken tätä sadetta

tunteeton totuus sattuu

Tää on viesti mun rakkaalle, mutta mä haluan jakaa sen tänne. Mä haluan kertoa mitä mun elämä nyt on. Muuntelin vähän alkuperäistä viestiä.

-Se lähti siitä ku hain sillon leikkauksen jälkeen ne lääkkeet, panacodin cirdaludin ja keripinorit, mä tiesin et täs käy näin mut silti mä otin ne. Ja ne pamit en mä ny oikeesti ois niitä tarvinnu, mut mä oon addikti ja se oli hyvä syy vetää kaikkee ku jalka on niin paskana. Tradolaneja, panacodeja, ketipinoreita, pameja, buranaa. Sit kun e loppu, mä hain lainan, maksoin toisen pikavipin pois, ostin koiralle ruokaa ja itelle älliä ja rivan (lyricoita ja rivatrillin). Huomenna mä aion ostaa gaboja. Rakas mä en halua käyttää niitä, mutta ne helpottaa mun oloa, mä pystyn olemaan ihan rauhassa, mua ei ahista.

Mulla on niitä jaksoja että oon hirveen masentunu enkä jaksa tyyliin ees pukea vaatteita päälle, ja sit on niitä jaksoja ku mä siivoan, kokkaan, urheilen, matkustaan, sisustan, teen kaikkea ihan hulluna. Tiiät varmasti mitä mä tarkoitan. Mut nää auttaa, mun elämä tuntuu tasaselta. Mut mä oon ihan kuses, mulla on enää yks tapaaminen päihdetyöntekijän kans ja sit loppuu jälkihuolto ja mulle jää vaan terapia. Mun on varmaan pakko varata redille aika (mielenterveys ja päihde klinikka tääl), että saan uuden päihdetyöntekijän ja tästä paskasta irti. Sen takii että mä voin jatkaa mun koulua, saada lapsen sun kans, muuttaa sun kans yhteen ja rakastaa sua.

Mut mä haluan että tää olo ois pysyvä, tää on tosi vaikeeta rakas. Tää on niinkun sokkelo, sä nouset ylös ja näät ulospääsyn, mutta et löydä sitä. Et halua löytää sitä. Sisälläs on hirveä taistelu, sä oot kahden maailma välissä. Vähän niinku ois kaks täydellistä vaihtoehtoa, lähdetkö lomalle hiekkarannoille, vai lähdetkö vaeltamaan jonnekkin luonnon helmaan, kallioille, rakastelemaan pellolle.

Sä et ehkä ymmärrä kaikkea, mutta riittää että sä rakastat mua. Koska mä rakastan sua

This anxiety makes me feel how small i am

Miksi minulle tulee aina tää sama olo, miksei se mene pois? Miksi se kulkee aina mukana, enkö mä vois jo päästä pois sen otteesta, miksen pääse vapaaksi siitä? Miksi musta tulee aina niin kylmä, miksi minä en pysty olemaan läsnä? Miksi en pysty kohtaamaan ja käsittelemään näitä? Miksi mä olen näin heikko? Miksi mä tunnen itseni näin heikoksi? Miksi mun on aina pakko selvitä yksin, miksi en voi ottaa toisen apua ja lohdutusta vastaan silloin kun mä sitä eniten tarvitsen?

Se tunne kulkee mun pillusta varpaisiin, käsiin ja vatsaan. Niskaan ja kaulaan. Se tunne on niin epämielyttävä, niin kuvottava. Oksettaa, tuntuu niin kylmältä, tuntuu ettei se tunnu miltään. Se tunne hallitsee mua. Se pelottaa mua tosi paljon. En voi vaikuttaa siihen, tulee paniikki.
Musta tuntuu, että mä voisin kaivaa suonet mun käsistä. Musta tuntuu, että mä voisin juoda pullon viina yhdellä kerralla. Tai vetää mitä vaan eteen sattuu. Enkelipölyä saatana. Se tunne on niin hirveä, etten halua elää enään.

Mä työnnän ne tunteet ja ajatukset pois. Mä vajoan johonki saatanan varjojen dissosiaatio maailmaan. En tunne mitään. En nää mitään. En kuule mitään. Silloin mua ei oo. Vaikka mä puhuisin tai tekisin jotain, silloin mua ei oo.

Mä toivoisin, että mä voisin laittaa silmät kii. Että mä pääsisin sillä pakoon. Niinku mä pienenä tein, mä suljin silmät ja kuvittelin itseni muualle. Se ei toimi enään. Mä en voi paeta enään sulkemalla silmät. Mun on joko kohdattava se, tai tehtävä jotain epäterveellistä. Mä haluun kohdata nää jutut ja tunteet, mutta mä en uskalla. Nää on hirveämpiä, ku oman käden katki sahaaminen. Tää on sisäistä. Tää on paskaa. Tää on hirveetä. Mua itkettää, mutta mulla ei oo kyyneleitä. Mun tekee mieli huutaa, mutta mulla ei oo ääntä. Mun tekee mieli juosta, mutta jalat ei kanna. Mun tekee mieli tarrautua toisen ihmiseen haliin. Mutta mua ei voi koskea. Mä en voi koskea. Jos mä puhun, mun sanat ei enään tottele mua. Mä en osaa enään kirjoittaa.

Kirjoitin tän tekstin about viikko sitten, kauhean ahdistus/poissaolokohtauksen jälkeen. Sitä olotilaa ja tunnetilaa on niin vaikeaa kuvata, mutta jotenkin se täytyy purkaa

”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”

Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.

Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.

Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.

”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”

Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä. Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.

Jatka artikkeliin