Tekijä: Amanda

Kuinka voisin

 

Mun koira on hullu. Yli energinen. Se juoksee vaikka päin seiniä jos huvittaa. Mun koira rakastaa ruokaa. Ja syödä mun huonekaluja. Mun koira nauttii, kun saa pöydältä napattua jonkun tavaran ja juoksee onnessaan karkuun. Mun koira ei aina tottele. Välillä on liikaa energiaa ja liikaa mielenkiintoisia ärsykkeitä. Mun koira joskus näykkäsee, kun innostuu. Se saattaa hypätä jalkoja vasten, kun innostuu. Mun koira saattaa kakata lattialle ja kävellä paskansa päältä (varsinkin sen jälkeen, kun oon siivonnut).

Mutta miten sen silmät tuikkii. Niistä loistaa pohjattoman suuri luottamus. Niistä loistaa kunnioitus. Niistä loistaa rakkaus. Miten sanattoman kaunis on se viesti, mitä ei voi sanoin kertoa. Miten minä itse uskaltaisin katsoa silmiin. Luottaa. Kunnioittaa. Rakastaa. Miten uskaltaisin olla haavoittuvainen. Häpeättömästi oma itseni. Kuinka voisin itseni vapauttaa, muuttamatta totuutta. Kuinka voisin olla sellainen kun olen ja sen jälkeen katsoa toista ihmistä noilla silmillä, tuolla kunnioituksella, luottamuksella ja rakkaudella.

Kuvat: © Johanna

Hups metsään meni

How tired can human be? .  .  .  mä unohdin soittaa ja se tuli mieleen ja ajattelin soittaa kohta, mutta unohdin uudestaan. Mä istun täs olkkarissa sohvalla, koira nukkuu vieressä, sea fm soi ja mä opiskelen. Tai yritän ainakin. Kirjat on ollut lainassa koulun kirjastosta jo kuukauden. Myöhästymis ilmoitus tuli jo. Läppärin näppäimistö on paskana (voit varmaan kuvitella mitä tuskaa on kirjoittaa näyttönäppäimistöllä), päätä särkee, väsyttää. Ei tehtäviä voi kukaan jaksaa kirjottaa ilman näppäimistöä. Unohdin mennä leffaan tänään. Viime viikolla nukuin terapian ohi. Mut ainakin mä pilkoin valmiiksi perunat ja bataatit ja porkkanat huomista ruokaa varten. Ja muistin/ jaksoin käydä suihkussa. Vituttaa jo valmiiksi (paremminkin oksettaa) huominen, have to go to school. Ihan normi settiä, mutta en oo kahteen viikkoon käynyt juuri missään, (koulussa tms), mutta lääkärissä kävin viime viikolla, hain take away kahvin ennen lääkäriä ja avohoitotalolla mun kädet tärisi niin että puolet kahveista läikky lattialle ja toiset puolet vaatteille (hieman liioitellusti), että näytin varmaan nistiltä viekkareissa (olin vieläpä ilman meikkiä) oikeesti olin vaan paniikissa , mutta palataan nyt asiaan, eli huomiseen koulupäivään. Yritän löytää jonku syyn koko ajan, ettei mun tarvis mennä. Mutta ei kuumekkaan tunnu pelkällä tahdonvoimalla nousevan. Mä kirjotan taas ihan mitä sattuu (tipahdan kohta). Ohessa kuva mun vauvvasta ❤ 8vko

Nyt pitää kirjoittaa

Nyt pitää kirjoittaa, nyt tuntuu siltä että pitää kirjoittaa. Uusi vuosi on tulossa (halusin tai en), mutta en oikein osaa olla onnellinen ja tyytyväinen kuten aikasempina vuosina. Uus vuosi on aina ollut ”uusi alku”, ja tuntunut hyvältä aloittaa ”puhtaalta pöydältä”. Uutena vuotena on aina ollut nakkeja, perunasalaattia, sipsejä yms, poltettu sädetikkuja, ammuttu raketteja, ulkoiltu, saunottu.. kuulostaa hyvältä eikö? Moni kakku päältä kaunis, porukat on juonu, porukat on huutanut, porukat on ampunu raketteja päisään katulampun alla. Lapsuuden uudesta vuodesta muistan, kun enot tappeli. Siitä on edelleen reikä ovessa. Istuttiin serkkujen kans mun huoneessa peloissaan. Tai ainakin mua pelotti. Tai niin mä muistan. En oikeesti muista paljoakaan. Mutta sen mä muistan, että oon ollut joka uuden vuoden selvinpäin.

Mulla on nyt juuri tällähetkellä masentava fiilis. Vaikka kaikki on hyvin. Vaikka oon nauranu tänään ja mulla on ollut kivaa ajotunnilla. Ja oon vihdoin saanu ostettua koiralle loputkin tavarat. Ja kolmen päivän päästä lähdetään hakeen pentua. Mutta silti. Yhtenään, meinaa kuume nousta. Yhtenään meinaan kuolla päänsärkyyn. Väsyttää vaikka nukkuisin hyvin. Väsyttää vaikka nukkuisin huonosti.

Haluisin takas sen lapsuuden joulufiiliksen. Sen uuden vuoden fiiliksen. Siivosin eilen kaikki joulujutut pois, ei tuntunu miltään. En oo ees asunu vielä kahta kuukautta tässä uudessa kämpässä ja mun tekee jo mieli vaihtaa järjestystä, maalata seinät, ostaa uudet huonekalut,. Palataan siihen mahtavaan fiilikseen, vuosi vaihtuu, ihastukset vaihtuu, tyyli vaihtuu, kaikki muuttuu paremmaksi, laihdun, saavutan kesäkunnon, iho paranee, lopetan röökin polton, en valehtele enää,.. mitähän näitä nyt kaikkia lupauksia on ollut. Ei mikään oo pitäny. Ehkä mulla ei oo sitä fiilistä, koska mulla ei oo odotuksiakaan? Tuntuu, etten enään jaksa sellaista, tuntuu että pitäis ja ettö haluaisin innostua ja bilettää ja kaikkea, mutta miksi turhaan? Miksi jos olen tyytyväinen siihen että oon yksin? Miksi.oon surullinen, miksen keksi vastausta?.. 

Jotain ihme selittelyä

Mitähän mää nyt kirjoittaisin kun mun pää on niin täynä kaikkea.. How about the guilty? Entä postaus läheisyydestä? Entä mitä mulle kuuluu?.. Hard.

The fact is mä yritän tehdä asiat oikein, niin että mun päätökset on hyväksi mulle itselleni. Mun valinnat vaan ei voi mielyttää kaikkia. Sori vaan mä en jaksa nyt oikeen keskittyä. Tästä tulee varmaan mun surkein julkasu ikinä. Ei mua haittaa jos te ette jaksa lukea.

Mä oon vihdoin saanut tuparit sopimaan omaani ja muiden kalenteriin. Sitten mä yhtäkkiä mietin että perun koko paskan. Että mun pitäis valita päihteettömyys. Ja mun sisko ei voi tulla koska mun kaverit juo vaikka me ollaan koko helvetin elämä kateltu porukoiden ryyppäämistä. Kyllä mä tajuun, äiti haluu suojella mun siskoa nyt kun se on ite raitis ja mun sisko on niin herkässä teini iäs. Mutta enkö mä sit osais suojella ja huolehta mun siskosta, kun oon itse selvinpäin? Kyllä ne geenit on jo mun siskossa ja se on jo oppinut ne alkoholi kuviot. Joo, kyllä mä tajuun, että jos mun kaverit juo niin mun sisko saattaa ”ottaa mallia”. Mutta mä uskon että mun sisko ottaa enemmin mallia  meikästä. Ei sitä lasta voi suojella ja varjella siltä paskalta minkä mä oon läpikäynyt, se paska on joka nurkan takana.

Mitäs vielä, oon taas ihan tajuttoman väsynyt. Ja meinaan olla vähän kipee välil. En ymmärrä, miks haluun ensin jotain ja sit ku saan sen haluun siitä niin kauas ku mahollista. Näin vertauskuvallisesti. Oikeesti puran kaiken paskan muihin tarkottamatta sitä. Toi vertauskuva oli kyl aika surkee. Mä koitan, oikeesti mä koitan saada takas sitä luottamusta ja kaikkea, minkä mä oon menettänyt päihteiden käytöllä ja valehtelulla, mutt silti musta tuntuu että osa todella tärkeistäkin ihmisistä mun ympärillä näkee mut vaan rikkinäisenä masentuneena addiktina. Tai siis mun menneisyyden kautta. Ja sit kysytään vaan ett ootko ollu juomatta yms. Yhteyttä otetaan kun aletaan miettimään ett onkohan se sortunu ku ei oo  kuulunu mitään. Peltätään mun puolesta eikä silti voida sanoa niitä asioita ääneen. Se mua ärsyttää. Siks mä tunnen syyllisyyttä. Siks mä en koe olevani tarpeeksi. Toki mä puhun nyt vaan omista ajatuksistani ja tunteista, Ehkä se ei vaan pysty parempaan, ehkä voimavarat ei riitä. En tiiä mitä mä taas selitän, mutta taistelen joka päivä.

Tää seuraava menee samaan kastiin asioiden kanssa joiden ei pitänyt tapahtua. Okei tästä lähtee. Tai ei lähdekkään. En mä jaksa enää kirjoittaa. En mä tiedä mitä sanoa. Ehkä mä sanon kuitenkin väärät sanat ja mun pointti ei tuu selväksi. Ehkä mä jatkan tätä huomenna. Mä en jaksa laittaa tähän ees kuvia

Helvetti

Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 52244

 

 

 

 

 

Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun  sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 52246

 

 

 

 

 

Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!52259

 

 

 

 

 

Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU)  Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!52218

 

 

 

 

 

Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois  siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.

Pienelle tytölle

Mä nään sen pieni tyttö, sulla helppoo ole ei, mä nään sun silmistäsi, tuon pelon säväyksen

Koitat jaksaa, yksin matkaat, päiväst toiseen, samaa paskaa, et saa kiinni, ajatuksiisi, tunteet puhuu, ei tuu sujuun, hetket kuluu nopeasti, viikot muuttu harmaammaksi, ootat tasalt tasaa taksi, mihin katos vilkas lapsi

Vedät henkee, minkä kerkeet, et voi puhuu, se sattuu suhun, suojaat muilta, hetket pahat, mihin katos, kaikki rahat, vedot syvät, pidentyvät, sä tarviit apuu, etsä haluu apuu? – liipasinta hapuu, aivot seinään ampuu

© Amanda

 

Miksi

Mä haluaisin takaisin viime syksyyn, viimeisiin vetoihin, tai viidentoistavuoden ikään, kaipaan sitä. Etenkin sitä, kun pystyi ohjailemaan omaa elämäänsä, tavallaan, lähtee vetään tai dokaan tai minnevaan, eikä kertoo kenellekään. Mull on ikävä niitä aikoja, kelan rannas ryyppäämiset, kaikki säädöt ja valheet, ne tuntuu niin tutuilta nyt kun aattelee. Ja turvallisilta. Mulla oli Badi, joka piti mut aisois, mutta jakoi oman maailmansa ja paratiisinsa mun kans. Ei mulla silloin ollut huolta itsestäni. Tai ehkä oli, en muista kunnolla. Muistan kyllä miten tyhjä ja rikki mä silloin olin. Valheet, kaksoiselämä, huumeet antoi täytettä. Tai oikeastaan tyhjensi mua lisää. Kyllä mä silti muistan huonot päivät ja huonot vedot, mutta mun ekoja vetoja tai savuja en kyllä unohda.

Nyt musta tuntuu niin oudolta, autiolta. En tiedä. Tuntuu, että pää levii. Okei, ainahan se on meinannu levitä, mut ny tää on erilaista. Että joka päivä yks kasassa pitävä nauha katkeaa. Mutta se kai kuuluu asiaan. Mutta mä oon loppu. Totally. Trött på idrått. Enkä mä meinaa, etteikö mulla ois hyviä päiviä tai hyviä hetkiä. Mutta ne nauhat katkeilee.

Miksi mä en ole saanut syntyä tavalliseen perheeseen, miksen mä ole saanut tavallista elämää?!? Miksi mä joudun vuosia kantamaan kiviä repussa, joka lopulta ratkeaa, ja paikkaamaan sitä loppuelämän?!? MIKSI

Toisaalta olen kiitollinen kaikesta kokemastani. Jollain tavalla. Ainakin välillä. Koska mä olen kasvanut jokaisen koettelemuksen myötä vähän. Ja ymmärtänyt vähän. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

bacgmf2wi2

Mua ei oo

”Voin olla niinkuin muutkin on
Tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa
Mä rikon sen jään
Mut peilistä mä pelkän naamion nään

Ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo

Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen

Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo

Mä oon kai tyhmä ja lapsellinen
Ja naurettava kun itse myönnänkin sen
Pelaatte pelii se ei kiinnosta mua
Ei tarvii voittaa
Mun ei tarvii onnistua

Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa

Joskus mä lennän kauemmaksi
Lähemmäs aurinkoon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua oo”

Haloo Helsinki – Mua ei oo

Vaikeuksia

ouvav-kiu

img-20151223-wa0000-k

img-20151212-wa0004k

20160325_190157m

kgkljlj

20160226_143016m

20160215_194831

20160205_153057j

igh9ipfyfou

img_20160508_174413l

 

 

p1010268

20160226_143016

img-20160105-wa0021-kopio

img-20160314-wa0000

20160325_190133

Hymyjä. Minun hymyjäni. Mitä ne kertovat? Tai mitä ne jättävät kertomatta.Silmiä, katseita. Minun

silmäni. Ne kuvastavat tunteet, ja pelot. Niistä näkee kaiken. Aineet, surun.Ahdistuksen.

Mä toistelen itseäni. Ja kysyn samat kysymykset uudelleen. Mä unohtelen asioita.

Mua väsyttää, väsyttää niin paljon, etten jaksa puhua, mutta silti olo on levoton, en jaksa keskittyä, voisin juosta oulun ympäri kymmenen kertaa.

En pysty olemaan, se on mun sisällä ja tukehduttaa mua. Ikään kuin puristuisin kasaan ja täyttyisin ilmalla yhtä aikaa. En pysty tekemään mitään. Se on hirveää.

Tunnen, että leijun ja löllötän. Ihanasti. Se on mun ympärillä, mutta se on myös minussa. Tai jommin kummin. Kumminkin olo on ihana ja turvallinen, unettavan usvainen ja kaunis, vaikka todellisuudessa silmät seisoo päässä ja olen outo.

Mun pää on täynä sitä. Itkettää. Millon tää loppuu.. Kuolen. En saa happea, tai tuntuu, että keuhkot täyttyvät vedellä. Pääsä kiertää. Meinaan tipahtaa. Tuntuu kuin saisin sydänkohtauksen.

Masentaa. Vituttaa. Hermot on kireällä. En jaksa !

Mun keho täyttyy energiasta. Se on kuin ilmapallo, jota puhalletaan mun sisällä. Haukon henkeä. Huudan puhelimeen. Se juoksee mua pitkin, enkä saa sitä loppumaan. En kuule mitä sanotaan. Tuntuu, että kohta räjähtää. Bensaa valuu liekkeihin. Laukkaava hevonen, sydämeni hakkaa. Energia, minkä niin helposti voisin väärin käyttää. Purkaa. Voimansa. Siihen toiseen.

Olen, mutta en ole. Tai siis olen paikalla, mutten läsnä. Juttelen, mutten jälkeenpäin muista mistä puhuttiin. Muistan vain, että olin tilanteessa. Kävelen käytävällä, tuntuu, että voin tehdä mitä vain. Voin sanoa mitä vain tai olla miten vain. Ei tunnu miltään.