Häpeän tunne on merkinnyt minulle kuin olemassa olon lakkaamista. Suuren häpeän vyöryessä yli olen itse kadonnut toiseen todellisuuteen, tarkemmin sanottuna kokenut dissosiaatiota. Kuka minä olen, mikä minä olen. Minä en ole kukaan, minä olen kuka tahansa, voin leijua tilanteesta pois dissoamalla.
Häpeän tunne on ollut niin voimakas ja tilanteet, joissa olen kokenut häpeää ovat olleet usein tilanteita, joissa minut on emotionaalisesti hylätty, nöyryytetty ja paheksuttu.
Häpeä on tuntunut kehossa esimerkiksi niin että raajani puutuvat, tuntuu kuin ylitse vyöryisi aalto, sydän alkaa hakkaamaan ja olo on likainen. Tuntuu kuin toisen katse voisi tappaa. Tuntuu jähmettyneeltä, likaiselta, vialliselta, kehossa on inhottava olo. Minulla häpeään liittyy myös tuntemuksia alapäässä. Lapsesta asti minulla on tullut sellainen inhottava tykyttävä tunne sinne.
Olen ilmeisesti oppinut pelkäämään häpeää kuollakseni. Onko ihmekään. Koulussa ala-asteella meidän luokalla oli aleksi niminen poika. Hän ihastui minuun ja sain kuulla muilta oppilailta uteluita ja hämmästelyitä ja ivailuja. Ihastuminen liittyy rakkauteen, rakkaus liittyy hyväksyntään ja hyväksyntää sain vaarilta. Hyväksikäyttö aiheutti häpeää- tuloksena oli, että yritin kaikin keinoin saada tilanteen muuttumaan. Syytin häpeän aiheuttamasta pahasta olosta aleksia ja sitä, että hän oli ihastunut minuun. Aloin kiusata aleksia, kun istuimme luokassa vierekkäin vedin pulpetin kauemmas hänestä. Kutsuin häntä luuseriksi. Kirjoitin hänelle lapun, missä kysyin keneen hän on ihastunut. Lapussa kehotettiin viemään vastaus opettajan pöydälle. Lapussa ei lukenut lähettäjän nimeä. Aleksi vei lapun opettajalle ja opettaja tivasi kuka lapun on kirjoittanut. En myöntänyt mitään. Opettaja oli raivoissaan ja uhkasi että poliisi tulee ottamaan sormenjälkitestin lapusta. Oloni oli pitkään kamala. Yritykseni eliminoida häpeä synnytti vain lisää häpeää. Ja tietysti myös pelkoa siitä jäänkö kiinni ja siitä mitkä olisivat seuraamukset.
