Auttakaa minua, hukun sisäisiin kyyneliin, jotka hyökyaallot pois huuhtovat, vain rannanvaahtopäät jäljellä on siitä, minkä ulos kehostani päästin. Mutta se ei lähtenytkän. itkettää niin paljon, että sieluun sattuu. Mistä, minne, miksi? Mitä seuraavaksi? Mikä taivas on? Mitä se on? Auttakaa minua ennenkuin henkeni lähtee. En jaksaisi enää. Haluaisin vain olla kevyt. Verrattavissa sudenkorennon siipeen. Se möykky sisälläni kasvaa, Tuntuu niin pahalta. Mutta samalla tuntuu hyvältä se, että tämän tunnetilan vallitessa en tarvitse mitään. En rakkautta, hyväksyntää enkä maallista mammonaa, koska minulla on tämä olotila ja se täyttää minut täysin. Tahtoisin kyllä purkaa sen ulos, mutta onko pelottavampaa nähty? Kun terapianikin kohta loppuu ja lahjaksi kasvattamissani auringonkukissa ötökät asustaa. Niin mitä sitten teen? Pärjäänkö minä? Miten katson loppuun tämän filmini? Näyttelenkö siinä itse, vai onko tieni päätyttävä traagisesti? Koskaan se ei pääty. Olen siitä varma, mutta en voi sitä vahvistaa. Nyt möykky sisälläni kasvaa ja kuristaa. Olen asian äärellä, melkein ytimessä. Tiedän sen. Miten kertoisin sen niin, että voisin vapaaksi päästää, antaa sen lennähtää siivilleen, roihahtaa ja palaa sitten kuin feenix lintu. Niin että se saisi sammakot laulamaan ja minut tyyntymään. Rauhaa minä tarvitsen. Raittiutta. Hidastusta. Taukoa. Filmi poikki. Sitä minä haluankin. Siihen minä tähtään, mutta toimin toisin. Ehkä opin pikkuhiljaa, ehkä rykäyksittäin. Nyt minua itkettää, mutta oikeat asiat eivät pääse valloileen. Itkettää, kun mietin mitä minulle on tehty. Se mitä minä olen joutunut käymään läpi. Kaikki ne helvetit. Kun en uskaltanut kertoa minun tunteistani. Kun minua pelotti, kun en voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaaan voinut. Kun ei ollut mitään keinnoa selvitä siitä. Käsitellä sitä. Tajuta sitä. Ja se vain jatkui ja jatkui. Minä olin niin pieni, viaton, mutten lapsi enään. Lapsuuteni päättyi ensimmäiseen. Leikin silti barbeilla ja petzeillä. Rakentelin hevosille talleja ja pidin keppihevoskisoista. Menin yksin suolle leikkimään. Ei kukaan koskaan kysellyt. Se oli pelottavaa, mutta sielä olin rauhassa. Siellä olin yksin. Tarvitsen tilaa nyttenkin, ennenkuin tukehdun.
Avainsana: ahdistus
Mä kuuntelen hetken tätä sadetta
This anxiety makes me feel how small i am
Miksi minulle tulee aina tää sama olo, miksei se mene pois? Miksi se kulkee aina mukana, enkö mä vois jo päästä pois sen otteesta, miksen pääse vapaaksi siitä? Miksi musta tulee aina niin kylmä, miksi minä en pysty olemaan läsnä? Miksi en pysty kohtaamaan ja käsittelemään näitä? Miksi mä olen näin heikko? Miksi mä tunnen itseni näin heikoksi? Miksi mun on aina pakko selvitä yksin, miksi en voi ottaa toisen apua ja lohdutusta vastaan silloin kun mä sitä eniten tarvitsen?
Se tunne kulkee mun pillusta varpaisiin, käsiin ja vatsaan. Niskaan ja kaulaan. Se tunne on niin epämielyttävä, niin kuvottava. Oksettaa, tuntuu niin kylmältä, tuntuu ettei se tunnu miltään. Se tunne hallitsee mua. Se pelottaa mua tosi paljon. En voi vaikuttaa siihen, tulee paniikki.
Musta tuntuu, että mä voisin kaivaa suonet mun käsistä. Musta tuntuu, että mä voisin juoda pullon viina yhdellä kerralla. Tai vetää mitä vaan eteen sattuu. Enkelipölyä saatana. Se tunne on niin hirveä, etten halua elää enään.
Mä työnnän ne tunteet ja ajatukset pois. Mä vajoan johonki saatanan varjojen dissosiaatio maailmaan. En tunne mitään. En nää mitään. En kuule mitään. Silloin mua ei oo. Vaikka mä puhuisin tai tekisin jotain, silloin mua ei oo.
Mä toivoisin, että mä voisin laittaa silmät kii. Että mä pääsisin sillä pakoon. Niinku mä pienenä tein, mä suljin silmät ja kuvittelin itseni muualle. Se ei toimi enään. Mä en voi paeta enään sulkemalla silmät. Mun on joko kohdattava se, tai tehtävä jotain epäterveellistä. Mä haluun kohdata nää jutut ja tunteet, mutta mä en uskalla. Nää on hirveämpiä, ku oman käden katki sahaaminen. Tää on sisäistä. Tää on paskaa. Tää on hirveetä. Mua itkettää, mutta mulla ei oo kyyneleitä. Mun tekee mieli huutaa, mutta mulla ei oo ääntä. Mun tekee mieli juosta, mutta jalat ei kanna. Mun tekee mieli tarrautua toisen ihmiseen haliin. Mutta mua ei voi koskea. Mä en voi koskea. Jos mä puhun, mun sanat ei enään tottele mua. Mä en osaa enään kirjoittaa.
Kirjoitin tän tekstin about viikko sitten, kauhean ahdistus/poissaolokohtauksen jälkeen. Sitä olotilaa ja tunnetilaa on niin vaikeaa kuvata, mutta jotenkin se täytyy purkaa
Kuvat ja teksti ©amanda
Helvetti
Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 
Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 
Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!
Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU) Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!
Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.
Pienelle tytölle
Mä nään sen pieni tyttö, sulla helppoo ole ei, mä nään sun silmistäsi, tuon pelon säväyksen
Koitat jaksaa, yksin matkaat, päiväst toiseen, samaa paskaa, et saa kiinni, ajatuksiisi, tunteet puhuu, ei tuu sujuun, hetket kuluu nopeasti, viikot muuttu harmaammaksi, ootat tasalt tasaa taksi, mihin katos vilkas lapsi
Vedät henkee, minkä kerkeet, et voi puhuu, se sattuu suhun, suojaat muilta, hetket pahat, mihin katos, kaikki rahat, vedot syvät, pidentyvät, sä tarviit apuu, etsä haluu apuu? – liipasinta hapuu, aivot seinään ampuu
© Amanda
Mua ei oo
”Voin olla niinkuin muutkin on
Tavallinen ja täysin tuntematon
Oon hyvää seuraa
Mä rikon sen jään
Mut peilistä mä pelkän naamion nään
Ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo
Niin kauan uskoin hyvään ja huomiseen
Mut tuuli kääntyi näin taivaan rikkoutuneen
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä kasvan pienemmäksi
Katoan sokkeloon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua ees oo
Mä oon kai tyhmä ja lapsellinen
Ja naurettava kun itse myönnänkin sen
Pelaatte pelii se ei kiinnosta mua
Ei tarvii voittaa
Mun ei tarvii onnistua
Mut ei ne huomaa vaikka tuijottaa
Ei ne mitään musta irti saa
Joskus mä lennän kauemmaksi
Lähemmäs aurinkoon
Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin ettei mua oo”
Haloo Helsinki – Mua ei oo
”Aja suoraan kotiin, keskity hengittämään hengitä rauhallisesti, ulos, sisään eee-eei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään
sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin, sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin
Sinut kyllä tunnetaan, sinä et tunne ketään sinusta tiedetään kaikki, sinä et tiedä mitään perheestäsi ei ole kerrottavaa siihen kuuluu aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin Jos sinut pysäytetään, se on muka yllättävää älä kerro mitään, kysy vaan niiden hätää eee-eei, tänään ei ole tapahtunut, yhtään mitään sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin sinä olet aivan tavallinen nainen, menossa kotiin (menossa kotiii-ii-iin)”