Avainsana: vaikeus

This anxiety makes me feel how small i am

Miksi minulle tulee aina tää sama olo, miksei se mene pois? Miksi se kulkee aina mukana, enkö mä vois jo päästä pois sen otteesta, miksen pääse vapaaksi siitä? Miksi musta tulee aina niin kylmä, miksi minä en pysty olemaan läsnä? Miksi en pysty kohtaamaan ja käsittelemään näitä? Miksi mä olen näin heikko? Miksi mä tunnen itseni näin heikoksi? Miksi mun on aina pakko selvitä yksin, miksi en voi ottaa toisen apua ja lohdutusta vastaan silloin kun mä sitä eniten tarvitsen?

Se tunne kulkee mun pillusta varpaisiin, käsiin ja vatsaan. Niskaan ja kaulaan. Se tunne on niin epämielyttävä, niin kuvottava. Oksettaa, tuntuu niin kylmältä, tuntuu ettei se tunnu miltään. Se tunne hallitsee mua. Se pelottaa mua tosi paljon. En voi vaikuttaa siihen, tulee paniikki.
Musta tuntuu, että mä voisin kaivaa suonet mun käsistä. Musta tuntuu, että mä voisin juoda pullon viina yhdellä kerralla. Tai vetää mitä vaan eteen sattuu. Enkelipölyä saatana. Se tunne on niin hirveä, etten halua elää enään.

Mä työnnän ne tunteet ja ajatukset pois. Mä vajoan johonki saatanan varjojen dissosiaatio maailmaan. En tunne mitään. En nää mitään. En kuule mitään. Silloin mua ei oo. Vaikka mä puhuisin tai tekisin jotain, silloin mua ei oo.

Mä toivoisin, että mä voisin laittaa silmät kii. Että mä pääsisin sillä pakoon. Niinku mä pienenä tein, mä suljin silmät ja kuvittelin itseni muualle. Se ei toimi enään. Mä en voi paeta enään sulkemalla silmät. Mun on joko kohdattava se, tai tehtävä jotain epäterveellistä. Mä haluun kohdata nää jutut ja tunteet, mutta mä en uskalla. Nää on hirveämpiä, ku oman käden katki sahaaminen. Tää on sisäistä. Tää on paskaa. Tää on hirveetä. Mua itkettää, mutta mulla ei oo kyyneleitä. Mun tekee mieli huutaa, mutta mulla ei oo ääntä. Mun tekee mieli juosta, mutta jalat ei kanna. Mun tekee mieli tarrautua toisen ihmiseen haliin. Mutta mua ei voi koskea. Mä en voi koskea. Jos mä puhun, mun sanat ei enään tottele mua. Mä en osaa enään kirjoittaa.

Kirjoitin tän tekstin about viikko sitten, kauhean ahdistus/poissaolokohtauksen jälkeen. Sitä olotilaa ja tunnetilaa on niin vaikeaa kuvata, mutta jotenkin se täytyy purkaa

Kuvat ja teksti ©amanda

Jotain ihme selittelyä

Mitähän mää nyt kirjoittaisin kun mun pää on niin täynä kaikkea.. How about the guilty? Entä postaus läheisyydestä? Entä mitä mulle kuuluu?.. Hard.

The fact is mä yritän tehdä asiat oikein, niin että mun päätökset on hyväksi mulle itselleni. Mun valinnat vaan ei voi mielyttää kaikkia. Sori vaan mä en jaksa nyt oikeen keskittyä. Tästä tulee varmaan mun surkein julkasu ikinä. Ei mua haittaa jos te ette jaksa lukea.

Mä oon vihdoin saanut tuparit sopimaan omaani ja muiden kalenteriin. Sitten mä yhtäkkiä mietin että perun koko paskan. Että mun pitäis valita päihteettömyys. Ja mun sisko ei voi tulla koska mun kaverit juo vaikka me ollaan koko helvetin elämä kateltu porukoiden ryyppäämistä. Kyllä mä tajuun, äiti haluu suojella mun siskoa nyt kun se on ite raitis ja mun sisko on niin herkässä teini iäs. Mutta enkö mä sit osais suojella ja huolehta mun siskosta, kun oon itse selvinpäin? Kyllä ne geenit on jo mun siskossa ja se on jo oppinut ne alkoholi kuviot. Joo, kyllä mä tajuun, että jos mun kaverit juo niin mun sisko saattaa ”ottaa mallia”. Mutta mä uskon että mun sisko ottaa enemmin mallia  meikästä. Ei sitä lasta voi suojella ja varjella siltä paskalta minkä mä oon läpikäynyt, se paska on joka nurkan takana.

Mitäs vielä, oon taas ihan tajuttoman väsynyt. Ja meinaan olla vähän kipee välil. En ymmärrä, miks haluun ensin jotain ja sit ku saan sen haluun siitä niin kauas ku mahollista. Näin vertauskuvallisesti. Oikeesti puran kaiken paskan muihin tarkottamatta sitä. Toi vertauskuva oli kyl aika surkee. Mä koitan, oikeesti mä koitan saada takas sitä luottamusta ja kaikkea, minkä mä oon menettänyt päihteiden käytöllä ja valehtelulla, mutt silti musta tuntuu että osa todella tärkeistäkin ihmisistä mun ympärillä näkee mut vaan rikkinäisenä masentuneena addiktina. Tai siis mun menneisyyden kautta. Ja sit kysytään vaan ett ootko ollu juomatta yms. Yhteyttä otetaan kun aletaan miettimään ett onkohan se sortunu ku ei oo  kuulunu mitään. Peltätään mun puolesta eikä silti voida sanoa niitä asioita ääneen. Se mua ärsyttää. Siks mä tunnen syyllisyyttä. Siks mä en koe olevani tarpeeksi. Toki mä puhun nyt vaan omista ajatuksistani ja tunteista, Ehkä se ei vaan pysty parempaan, ehkä voimavarat ei riitä. En tiiä mitä mä taas selitän, mutta taistelen joka päivä.

Tää seuraava menee samaan kastiin asioiden kanssa joiden ei pitänyt tapahtua. Okei tästä lähtee. Tai ei lähdekkään. En mä jaksa enää kirjoittaa. En mä tiedä mitä sanoa. Ehkä mä sanon kuitenkin väärät sanat ja mun pointti ei tuu selväksi. Ehkä mä jatkan tätä huomenna. Mä en jaksa laittaa tähän ees kuvia

Helvetti

Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 52244

 

 

 

 

 

Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun  sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 52246

 

 

 

 

 

Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä!52259

 

 

 

 

 

Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU)  Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!!52218

 

 

 

 

 

Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois  siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.