story arkistot - HILJAINEN SEURALAINEN

Häpeä

Häpeän tunne on merkinnyt minulle kuin olemassa olon lakkaamista. Suuren häpeän vyöryessä yli olen itse kadonnut toiseen todellisuuteen, tarkemmin sanottuna kokenut dissosiaatiota. Kuka minä olen, mikä minä olen. Minä en ole kukaan, minä olen kuka tahansa, voin leijua tilanteesta pois dissoamalla.

Häpeän tunne on ollut niin voimakas ja tilanteet, joissa olen kokenut häpeää ovat olleet usein tilanteita, joissa minut on emotionaalisesti hylätty, nöyryytetty ja paheksuttu.

Häpeä on tuntunut kehossa esimerkiksi niin että raajani puutuvat, tuntuu kuin ylitse vyöryisi aalto, sydän alkaa hakkaamaan ja olo on likainen. Tuntuu kuin toisen katse voisi tappaa. Tuntuu jähmettyneeltä, likaiselta, vialliselta, kehossa on inhottava olo. Minulla häpeään liittyy myös tuntemuksia alapäässä. Lapsesta asti minulla on tullut sellainen inhottava tykyttävä tunne sinne.

Olen ilmeisesti oppinut pelkäämään häpeää kuollakseni. Onko ihmekään. Koulussa ala-asteella meidän luokalla oli aleksi niminen poika. Hän ihastui minuun ja sain kuulla muilta oppilailta uteluita ja hämmästelyitä ja ivailuja. Ihastuminen liittyy rakkauteen, rakkaus liittyy hyväksyntään ja hyväksyntää sain vaarilta. Hyväksikäyttö aiheutti häpeää- tuloksena oli, että yritin kaikin keinoin saada tilanteen muuttumaan. Syytin häpeän aiheuttamasta pahasta olosta aleksia ja sitä, että hän oli ihastunut minuun. Aloin kiusata aleksia, kun istuimme luokassa vierekkäin vedin pulpetin kauemmas hänestä. Kutsuin häntä luuseriksi. Kirjoitin hänelle lapun, missä kysyin keneen hän on ihastunut. Lapussa kehotettiin viemään vastaus opettajan pöydälle. Lapussa ei lukenut lähettäjän nimeä. Aleksi vei lapun opettajalle ja opettaja tivasi kuka lapun on kirjoittanut. En myöntänyt mitään. Opettaja oli raivoissaan ja uhkasi että poliisi tulee ottamaan sormenjälkitestin lapusta. Oloni oli pitkään kamala. Yritykseni eliminoida häpeä synnytti vain lisää häpeää. Ja tietysti myös pelkoa siitä jäänkö kiinni ja siitä mitkä olisivat seuraamukset.

Dead image

Kuvaaja Yasin Gündogdu palvelusta Pexels

I was exhausted from your love

or what i tought was love

I can’t stop it

can’t stop loving you

thinking of you

it hurts

you don’t love me anymore

if you ever did

and i can’t blame you for that

Your skin

so salty

your breath

like a death

I woke you up

hangover

moment of forever

Messy hair

empty cans

all over

eye contact

so avoided

sadness bubbling

Wanna touch you

wanna love you

wanna heal you

are you even here

were you ever here

have i stood here alone

all the time

was it all just mirage

a dead image

which never really existed

Text (c) Amanda

Auttakaa pientä lasta kohtaamaan

Auttakaa minua, hukun sisäisiin kyyneliin, jotka hyökyaallot pois huuhtovat, vain rannanvaahtopäät jäljellä on siitä, minkä ulos kehostani päästin. Mutta se ei lähtenytkän. itkettää niin paljon, että sieluun sattuu. Mistä, minne, miksi? Mitä seuraavaksi? Mikä taivas on? Mitä se on? Auttakaa minua ennenkuin henkeni lähtee. En jaksaisi enää. Haluaisin vain olla kevyt. Verrattavissa sudenkorennon siipeen. Se möykky sisälläni kasvaa, Tuntuu niin pahalta. Mutta samalla tuntuu hyvältä se, että tämän tunnetilan vallitessa en tarvitse mitään. En rakkautta, hyväksyntää enkä maallista mammonaa, koska minulla on tämä olotila ja se täyttää minut täysin. Tahtoisin kyllä purkaa sen ulos, mutta onko pelottavampaa nähty? Kun terapianikin kohta loppuu ja lahjaksi kasvattamissani auringonkukissa ötökät asustaa. Niin mitä sitten teen? Pärjäänkö minä? Miten katson loppuun tämän filmini? Näyttelenkö siinä itse, vai onko tieni päätyttävä traagisesti? Koskaan se ei pääty. Olen siitä varma, mutta en voi sitä vahvistaa. Nyt möykky sisälläni kasvaa ja kuristaa. Olen asian äärellä, melkein ytimessä. Tiedän sen. Miten kertoisin sen niin, että voisin vapaaksi päästää, antaa sen lennähtää siivilleen, roihahtaa ja palaa sitten kuin feenix lintu. Niin että se saisi sammakot laulamaan ja minut tyyntymään. Rauhaa minä tarvitsen. Raittiutta. Hidastusta. Taukoa. Filmi poikki. Sitä minä haluankin. Siihen minä tähtään, mutta toimin toisin. Ehkä opin pikkuhiljaa, ehkä rykäyksittäin. Nyt minua itkettää, mutta oikeat asiat eivät pääse valloileen. Itkettää, kun mietin mitä minulle on tehty. Se mitä minä olen joutunut käymään läpi. Kaikki ne helvetit. Kun en uskaltanut kertoa minun tunteistani. Kun minua pelotti, kun en voinut tehdä mitään, eikä kukaan muukaaan voinut. Kun ei ollut mitään keinnoa selvitä siitä. Käsitellä sitä. Tajuta sitä. Ja se vain jatkui ja jatkui. Minä olin niin pieni, viaton, mutten lapsi enään. Lapsuuteni päättyi ensimmäiseen. Leikin silti barbeilla ja petzeillä. Rakentelin hevosille talleja ja pidin keppihevoskisoista. Menin yksin suolle leikkimään. Ei kukaan koskaan kysellyt. Se oli pelottavaa, mutta sielä olin rauhassa. Siellä olin yksin. Tarvitsen tilaa nyttenkin, ennenkuin tukehdun.

The weird sad lonely girl

I’ve always been the weird one, the girl with the biggest secret in her heart which no one knew. The girl with stones in her backpack. Girl with the saddest eyes and the most painful past. I was the one and I never knew anyone like me. I tought i was the onlyone, i tought that if i don’t tell anyone no one would never know and when the time goes on it stops hurting me. With every new day the weight gained a little more. The pain got a little harder and her steps got slower. Everyday she lost a bit of herself. Every day a little more.

Everytime it was happening she disappeared somewhere far from her body. Somewhere where she was watching and thinking what that girl is doing there. Who is she? What is she? Is she even a human. Is she really she or someone else? Is it all really happening to her?

And everytime the weight got too heavy she run to her own reality. The reality where she didn’t even excist. It’s so sad cause she already were almost invisible. She had no one having her back cause no one knew. She was so so alone, even when she was surrounded by people. She couldn’t be with people. She didn’t knew anyone like her. And she tought that there were something wrong with her. She draw out the pain by cutting her wrists. And no one understood cause no one knew. She was so alone with all cause she couldn’t talk. It was too painful and she felt like she was gonna die if she’d talk.

One day it all was too much, her backpack ripped. She told her mother the biggest secret, the secret which she kept on her own for many years. And she doesn’t died. It was so shameful and so relieving. She wasn’t alone anymore. The feeling of loneliness never got away, but today she doesn’t have to be alone with it. Nowadays she can always talk. And it will always help. Cause she is not gonna be all alone ever again if she doesn’t want. Now she knows she is not the onlyone.

Please, please, don’t be left alone. I know it feels like you are left alone, but trust me it’s not true. You are the one who is driving people away. People wants to support you, but they can’t if you don’t talk. I’m begging you be brave, open up to me, open up to somebody. It will help! Maybe not in the moment, but when time goes on it will. And you don’t need to be alone. When it feels like there is no one who could never understand you, believe me there is! There is always people who will understand you, you just haven’t met them yet. You are the only one who can chance it, chance everything. You don’t have to do it alone when you need somebody. It will be all okay.

Mä kuuntelen hetken tätä sadetta

Jatka artikkeliin Mä kuuntelen hetken tätä sadetta

tunteeton totuus sattuu

Tää on viesti mun rakkaalle, mutta mä haluan jakaa sen tänne. Mä haluan kertoa mitä mun elämä nyt on. Muuntelin vähän alkuperäistä viestiä.

-Se lähti siitä ku hain sillon leikkauksen jälkeen ne lääkkeet, panacodin cirdaludin ja keripinorit, mä tiesin et täs käy näin mut silti mä otin ne. Ja ne pamit en mä ny oikeesti ois niitä tarvinnu, mut mä oon addikti ja se oli hyvä syy vetää kaikkee ku jalka on niin paskana. Tradolaneja, panacodeja, ketipinoreita, pameja, buranaa. Sit kun e loppu, mä hain lainan, maksoin toisen pikavipin pois, ostin koiralle ruokaa ja itelle älliä ja rivan (lyricoita ja rivatrillin). Huomenna mä aion ostaa gaboja. Rakas mä en halua käyttää niitä, mutta ne helpottaa mun oloa, mä pystyn olemaan ihan rauhassa, mua ei ahista.

Mulla on niitä jaksoja että oon hirveen masentunu enkä jaksa tyyliin ees pukea vaatteita päälle, ja sit on niitä jaksoja ku mä siivoan, kokkaan, urheilen, matkustaan, sisustan, teen kaikkea ihan hulluna. Tiiät varmasti mitä mä tarkoitan. Mut nää auttaa, mun elämä tuntuu tasaselta. Mut mä oon ihan kuses, mulla on enää yks tapaaminen päihdetyöntekijän kans ja sit loppuu jälkihuolto ja mulle jää vaan terapia. Mun on varmaan pakko varata redille aika (mielenterveys ja päihde klinikka tääl), että saan uuden päihdetyöntekijän ja tästä paskasta irti. Sen takii että mä voin jatkaa mun koulua, saada lapsen sun kans, muuttaa sun kans yhteen ja rakastaa sua.

Mut mä haluan että tää olo ois pysyvä, tää on tosi vaikeeta rakas. Tää on niinkun sokkelo, sä nouset ylös ja näät ulospääsyn, mutta et löydä sitä. Et halua löytää sitä. Sisälläs on hirveä taistelu, sä oot kahden maailma välissä. Vähän niinku ois kaks täydellistä vaihtoehtoa, lähdetkö lomalle hiekkarannoille, vai lähdetkö vaeltamaan jonnekkin luonnon helmaan, kallioille, rakastelemaan pellolle.

Sä et ehkä ymmärrä kaikkea, mutta riittää että sä rakastat mua. Koska mä rakastan sua

”Niin maisemat muuttuivat
Ja siinä samalla kai minäkin muutuin
Elopaletti oli niin täydellinen
Mutta vain minä puutuin”

Mitä mä olin? Mitä mun elämä oli? Ei mua tavallaan ollut. Mä olin tyhjä ja kipeä, rikki ja täynä pohjatonta kaipuuta. Mun piti ”luoda” ympärilleni jotain, mikä sai mut tuntemaan itseni joksikin, jotain mikä sai mut tuntemaan, että mä elän.

Kun on elämän sotkenut ryyppäämisellä ja valehtelulla, kun rikkinäinen parisuhde loppuu, luottamus on menetetty, kun kesä kääntyy syksyksi ja koulu jatkuu, päivät lyhenee ja väsymys painaa, kun kaipaat niin paljon jotain, mitä sulla ei ikinä ollutkaan. Sitä mä olin. Sitä mun elämä oli.

Mulla oli mun muru. Mun muru, mun sielunsisko. Mun muru autto mua. Mun muru autto mua purkamaan tunteita paperille, sanoiksi ja kuviksi. Mun mielestä ne ei kyllä näyttänyt miltään tai kuulostanut tekstiltä, mutta siitä se lähti. Muru opetti mulle elämän perusasioita uudestaan, autto mua luomaan ja löytämään rytmiä elämään. Aamusaunat, lenkit, päiväunet, avanto, ajeleminen, musiikki, siivoaminen, salkkarit, ruuan laitto, kuntosali. Mä nousin uudestaan.

”Kaikki kaupungit niin täydellisissä valoissa, Mut mun valo oli rikki. Kadut täynnä niitä kohtaloita Joilla ääni on mut, puuttuu vaan mikki”

Mä en tiedä syytä. Mä en tiedä miksi. Tai ehkä mä tiedän, mutta samalla en halua tietää. Tai ehkä ei oo mitään syytä. Me oltiin ryyppäämässä. Mä olin tosi kännissä. Ikinä en aikasemmin ollut ollut niin humalassa. En muista millon se oli, mutta sillon oli talvi. Me jäätiin kahdestaan ja me poltettiin jointti. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Sehän kolahti ku metrinen halko. Olo oli tosi outo, jännittävä, pelottava, siisti. Mä tunsin, niinku mä leijuisin, mutta samalla tuntu että joku painaa mua alaspäin/ vetää mua alaspäin. Se oli ihan hullua. Sä sanoit mulle ”tää on se tunne, minkä mä haluisin kestävän koko ajan”. En ollut itse asiasta niin varma. Siitä illasta se lähti.

Jatka artikkeliin

Kuinka voisin

Mun koira on hullu. Yli energinen. Se juoksee vaikka päin seiniä jos huvittaa. Mun koira rakastaa ruokaa. Ja syödä mun huonekaluja. Mun koira nauttii, kun saa pöydältä napattua jonkun tavaran ja juoksee onnessaan karkuun. Mun koira ei aina tottele. Välillä on liikaa energiaa ja liikaa mielenkiintoisia ärsykkeitä. Mun koira joskus näykkäsee, kun innostuu. Se saattaa hypätä jalkoja vasten, kun innostuu. Mun koira saattaa kakata lattialle ja kävellä paskansa päältä (varsinkin sen jälkeen, kun oon siivonnut).

Mutta miten sen silmät tuikkii. Niistä loistaa pohjattoman suuri luottamus. Niistä loistaa kunnioitus. Niistä loistaa rakkaus. Miten sanattoman kaunis on se viesti, mitä ei voi sanoin kertoa. Miten minä itse uskaltaisin katsoa silmiin. Luottaa. Kunnioittaa. Rakastaa. Miten uskaltaisin olla haavoittuvainen. Häpeättömästi oma itseni. Kuinka voisin itseni vapauttaa, muuttamatta totuutta. Kuinka voisin olla sellainen kun olen ja sen jälkeen katsoa toista ihmistä noilla silmillä, tuolla kunnioituksella, luottamuksella ja rakkaudella.

Nyt pitää kirjoittaa

Nyt pitää kirjoittaa, nyt tuntuu siltä että pitää kirjoittaa. Uusi vuosi on tulossa (halusin tai en), mutta en oikein osaa olla onnellinen ja tyytyväinen kuten aikasempina vuosina. Uus vuosi on aina ollut ”uusi alku”, ja tuntunut hyvältä aloittaa ”puhtaalta pöydältä”. Uutena vuotena on aina ollut nakkeja, perunasalaattia, sipsejä yms, poltettu sädetikkuja, ammuttu raketteja, ulkoiltu, saunottu.. kuulostaa hyvältä eikö? Moni kakku päältä kaunis, porukat on juonu, porukat on huutanut, porukat on ampunu raketteja päisään katulampun alla. Lapsuuden uudesta vuodesta muistan, kun enot tappeli. Siitä on edelleen reikä ovessa. Istuttiin serkkujen kans mun huoneessa peloissaan. Tai ainakin mua pelotti. Tai niin mä muistan. En oikeesti muista paljoakaan. Mutta sen mä muistan, että oon ollut joka uuden vuoden selvinpäin.

Mulla on nyt juuri tällähetkellä masentava fiilis. Vaikka kaikki on hyvin. Vaikka oon nauranu tänään ja mulla on ollut kivaa ajotunnilla. Ja oon vihdoin saanu ostettua koiralle loputkin tavarat. Ja kolmen päivän päästä lähdetään hakeen pentua. Mutta silti. Yhtenään, meinaa kuume nousta. Yhtenään meinaan kuolla päänsärkyyn. Väsyttää vaikka nukkuisin hyvin. Väsyttää vaikka nukkuisin huonosti.

Haluisin takas sen lapsuuden joulufiiliksen. Sen uuden vuoden fiiliksen. Siivosin eilen kaikki joulujutut pois, ei tuntunu miltään. En oo ees asunu vielä kahta kuukautta tässä uudessa kämpässä ja mun tekee jo mieli vaihtaa järjestystä, maalata seinät, ostaa uudet huonekalut,. Palataan siihen mahtavaan fiilikseen, vuosi vaihtuu, ihastukset vaihtuu, tyyli vaihtuu, kaikki muuttuu paremmaksi, laihdun, saavutan kesäkunnon, iho paranee, lopetan röökin polton, en valehtele enää,.. mitähän näitä nyt kaikkia lupauksia on ollut. Ei mikään oo pitäny. Ehkä mulla ei oo sitä fiilistä, koska mulla ei oo odotuksiakaan? Tuntuu, etten enään jaksa sellaista, tuntuu että pitäis ja ettö haluaisin innostua ja bilettää ja kaikkea, mutta miksi turhaan? Miksi jos olen tyytyväinen siihen että oon yksin? Miksi.oon surullinen, miksen keksi vastausta?..

Helvetti

Tää on vittu yhtä maanpäällistä helvettiä ei tämmöstä vittu kestä kukaan!!!!! Enmä ehkä tätä voi julkasta, viimeksi kun mää oon suoraan puhunu, musta on tehty lasu ilmotuksia, passitettu osastolle jnejne. Enmä ehkä uskalla. Julkasen kumminkin. Älä muuta ajatuksia musta, kun sä luet näitä. Älä muuta käsitystä itsestäsi, kun luet näitä. Älä sääli, koska se on sairasta. 52244

Joka päivä on yhtä taistelua. Joka vitun päivä. Hirveä levottomuus ja agressio sisällä. Tekee mieli vetää vatsa auki tai vaikka vittu katkasta jalka!! Ei voi kestää. Vois ottaa ja lähtee. Meneen. Pois. Lähtee vaan. Tai sit mä lähden vetää. Ihan hirveetä. Voisin jäädä peiton alle ikuisiks ajoiks miks vittu mä heräsin tähänkin aamuun!!!!!!! Samalla on olo, että pystyis juokseen maratonin kymmenen kertaa putkeen. Eikä sekään auta. Joka ikinen päivä on vaarallinen. Mun pitää olla tässä mun muotissa. Mun pitää mennä kouluun. Mun pitää suoriutua. Mut mä en vittu jaksa! Ai mitä sit? ”No ei aina tarvi jaksaa, otat vähän vapaata koulusta”. Mut mitä kun sekään ei auta?? Mitä sit kun mikään ei auta? Ku se tulee aina takasin. Se on aina läsnä, se on aina minussa, joka ikinen päivä, joka ikinen hetki koko ajan. Välillä sen peitän, en ole, mut sit ku oon niin se on kans. Se on niin syvältä!! 52246

Mun tekee mieli huutaa ääneen, miten mä oon ollu tajuttomana jossain missä mä en edes muista, henkilöiden kans ketä mä en muista, niin aineissa että mä en muista. Enkä mä tiedä mitä mä oon tehny, tai mitä mulle on tehty. Enkä mä voi ees tämmöstä kertoa, sehän oli vaan yks kerta. Jep olipa joo. Mut ei kukaan tiedä sitä, ei kukaan voi vittu ymmärtää semmosta asiaa!! On paljon helpompaa, kun ei oo todellisuudessa. On paljon helpompaa, kun ei kanna tätä takkaa. On helppoa, kun ei edes muista koko taakkaa kun ei ole todellisuudessa. Koska todellisuus on perseestä! 52259

Vaikka mullahan menee hyvin. Mä oon autokoulussa. Mulla on muutto edessä. Mulla on kavereita. Mulla on koulu. Mut mitä sit jos mä en pystykkään elämään tätä elämää??! Mä petän kaikki. Ja sen jälkeen kaikki tää on turhaa. Kaikki mitä mä oon saanu. Kaikki mitä mun eteen on tehty. ( Älä ajattele noin, koska eise asia niin oo,,, JOO MUTTA TÄLTÄ MUSTA TUNTUU) Koskaan ei voi tietää millon se hetki on. Koskaan ei voi tietää millon pää levii lopullisesti. Mut eihän mun pitäis tällasia miettiä, mä oon ollu kohta 5 kk selvinpäin. Kaikki menee hyvin. Mä kasvan. Tää on mun henkistä kehitystä. Kaikki helpottaa. Kaikki on mun tukena. NO MIKSEI MUSTA SITTEN TUNNU SILTÄ?!!!!!! 52218

Eihän tämmöstä voi julkasta. Kunnelkaa ny mitä paskaa. Sit mun inboksi on täynä ”oot tärkee ja rakas tsemii” – viestejä. En mä semmostakaan halua. Enmä halua, että mut huomataan vaan ”kun jotain sattuu”. Enmä halua että musta ollaan huolissaan. Koska eihän mulla ole mitään hätää oikeasti. Eihän musta ees ois siihen ett jättäsin kaikki. Kaiken. Onhan mulla mun muru, joka tietää, ymmärtää ja tuntee tuskan. Mutta en mä voi. En voi. Kaikki on vaikeeta ja niin väärin. Tää teksti loppuu kesken. Tää helvetillinen päänsärky estää mua kirjottamasta.